Sunday, 24 January 2016

Tule mukaan tekemään uutta verkkomediaa!

Hellurei pitkästä aikaa! Kuten tarkkanäköisimmät teistä (heh heh) ovat ehkä huomanneet, ovat tämän blogin elonmerkit olleet viimeaikoina todella vähäisiä. 

Tästä voidaan syyttää toki ominaispiirrettäni laiskuutta, mutta myös sitä, ettei kirjoittaminen tähän blogiin ole tuntunut enää aikoihin siltä, miltä se joskus tuntui - miltä sen pitäisi tuntua.

Uskon vahvasti uusiin alkuihin, ja niinpä on tullut aika sanoa heihei Subway to Venukselle ja siirtyä uusille ulapille. Ehkä palaan joskus blogikirjoittamiseen, mutta jo pitkän aikaa on tuntunut siltä, että on aika jollekin kollektiivisemmalle.

Toinen syy hiljaisuudelleni on ollut se, että olemme ystäväni kanssa suunnitelleet perustavamme yhdessä jonkinlaisen verkkojulkaisun jo vuosia, ja nyt viimein olemme siirtyneet tuumasta toimeen. Joskus olen täällä blogissakin maininnut halusta saada Suomeen oma Broadly, and now that is motherfucking gonna happen. Siihen tarvitaan vain teidän, fiksujen ja sanavalmiiden ihmisten apua (monet teistä ilmaisivat aikanaan halunsa tulla mukaan - tehkää se nyt officially!)

Me:

"***** mag (nimi paljastettakoon myöhemmin) on itsenäinen (DIY all the way) verkkomedia, joka käsittelee yhteiskuntaa, kulttuuria ja elämää. Linjamme on joustamattoman feministinen, antirasistinen ja kukkahattumyönteinen.

Julkaisemme journalistisia artikkeleita, kolumneja, mielipidekirjoituksia ja luovia töitä (esimerkiksi novelleja ja runoja). Aihepiirit saavat rönsyillä politiikasta seksiin ja Justin Bieberistä taideleffa-arvosteluihin, mutta esimerkiksi avokadopastoille ja crossfit-treenivinkeille koti löytyy varmasti jostain muualta.

***** haluaa haastaa suomalaisessakin mediamaailmassa esiintyvän bro-kulttuurin, ja täten pyrkii toimimaan julkaisualustana erityisesti niille, jotka eivät mahdu kategoriaan “valkoinen (cis)heteromies”."

Sinä:

Jos ylläoleva teksti synnytti edes pienen palon sydämeesi, tule mukaan tekemään magiä! Haemme vakituisia kirjoittajia, jotka sitoutuisivat tuottamaan minimissään yhden jutun per kuukausi. Palkkiota emme voi maksaa sillä meillä ei ole penninhyrrää, mutta jos kirjoittaminen on intohimosi ja haluaisit olla osa hauskaa poppoota, this might be 4 u! Meillä on täysin suuruudenhullut haaveet, toivottavasti sinullakin.


Olet sanavalmis, idearikas - ehkäpä myös sydämessäin idealisti, etkä pelkää tökkiä muurahaispesää. Ehkä runosuonesi kukkii, tai ehkä sinulla on loistava journalistinen juttuaihe taikka kolumni-idea. Lähetä minulle maili paulahama[at]gmail.com otsikolla "Mag", jossa kerrot itsestäsi (esim. mitä rakastat, mikä suututtaa, suurimmat vääryydet maailmassa, mitä muuttaisit Suomessa ja Suomen mediaskenessä, keitä ovat idolisi, lempparisarjat?) ja ideoistasi, liitä myös mukaan kirjoitusnäyte tai pari. 


Jos vakkarikirjoittajan pesti ei ole sinun kuppisi teetä, mutta haluaisit olla mukana jollain muulla tavoin - jos osaat vaikkapa kuvittaa tai koodata (WP developer anybody?) niin laita mailia tulemaan!

Yhteydenottojanne innolla odotellen, sekä Subway to Venuksen puolesta hyvästit toivottaen,
Paula xoxoxo



Thursday, 12 November 2015

Positiivinen ajattelu ei pelasta maailmaa

Kukaan tuntemani henkilö ei varmasti kuvailisia minua yltiöpositiiviseksi ihmiseksi. Sisimmässäni kyllä uskon, että asiat kääntyvät parhain päin, mutta perusluonteeltani olen herkästi ahdistuva, piruja seinille maalaileva stressiperse.

Olen aina ollut kateellinen tyypeille, joista huokuu positiivinen energia. Jotka eivät turhia maailmanmenosta murehdi, jotka kuorsaavat iloisesti 8 tuntia joka yö, ja joiden naamalta löytyy aina hangonkeksi.

Inspiraatiota etsien olen vuosien saatossa selaillut Amazonin self-help -osastoa ("how to think positively") sekä lukenut lukemattomia blogeja, joissa kehoitetaan "uskomaan itseensä" ja "valitsemaan onnellisuus". Monen bloggarin ja self-help-gurun mukaan elämä kääntyy parhain päin ja ongelmat katoavat, kunhan vain uskot itse niin. Kunhan näet arkipäivässä kauniita asioita ja juot shampanjaa aamiaiseksi pellavalakanoissa.

Joskus kadehdin näitä ihmisiä. Sitten maailma ja sen realiteetit niin sanotusti iskivät päin pläsiä.


Päivän controversial miete: ajatus siitä, että positiivisella ajattelulla muuttaa yhtään mitään, on täyttä sontaa.

Kyllä, oma päivä on varmasti parempi jos sängystä nousee hyvää mieltä huokuen, kuin hirveässä känkkäränkässä, mutta merkittävälle osalle ihmisistä positiivisuus ja onni eivät ole jotain, jotka valita sen päivän mood boardista. Keskiluokkainen feel good -huttu on koukuttavaa, mutta yksinään täysin riittämätöntä ja omaan napaan keskittyvää.

Löysin jonkin aikaa sitten Chloe Kingin loistavan tekstin "'Positive Attitude' Bullshit: On the Dangers of Radical 'Self-Love'", joka jäsenteli täydellisesti sen, mikä blogiskenessä ja naistenlehdissä on aina ärsyttänyt:

"...what she and so many others are selling is a flawed ideology which preys on feelings of insecurity and isolation for a lot of women, and especially women who sit a little or a lot lower on the privilege ladder and do not benefit from being in a higher social class. Offering solutions to these feelings of disconnection and discontent, such as looking “inwards,” and changing how you behave, is reductionist, over-simplistic, and problematic."

Ennen kuin aloitan avautumiseni, haluan sanoa tämän: positiivisella ajattelulla on mieletön voima tässä universumissa - sitä en kiellä. Rakastan TedTalkkeja ja muita inspiraationallisia puheita; useat ihmiset elämässäni, joita katson ylöspäin, ovat valoisia, positiivisuudella eteenpäin tarpovia tyyppejä. Positiivisuus itsessään on piirre ja voima, joka pitää meidät järjissämme vaikeina hetkinä. Lisäksi itsekin runsaasti aikaa (meta)kognitiivisessa psykoterapiassa viettäneenä tiedostan varsin hyvin, että ajattelulla on valtava merkitys omaan hyvinvointiin. 

Ongelma itselleni tulee vastaan siinä vaiheessa, kun positiivisen ajattelun voimasta tulee dominoiva ideologia, jonka yksinkertaisuutta, passiivisuutta ja virheellisyyttä suhteutettuna ulkopuoliseen maailmaan ei kyseenalaisteta. Mikä eritoteen saa vereni kiehumaan, on "onnellisuusteorian" häpeilemätön yksilökeskeisyys ja täydellinen sokeus rakenteille, jotka tässä maailmassa - myöskin Suomessa - estävät ison joukon ihmisistä tien iloon ja onnellisuuteen.

"Onni löytyy kunhan vain uskot niin" on niiiin omassa etuoikeutetussa asemassaan häikäilemättömästi kylpevä uskomus, että on vaikea käsittää, miten pumpulissa täytyy olla ihmisen elänyt, jos maailmaa pyrkii muuttamaan tällä hevonkakalla. 

Miten väkivaltaiselta tuo lause tuntuu, kun on katsonut vierestä (tai omakohtaisesti kokenut) kamppailua masennuksen, sairauden, köyhyyden ja kodittomuuden kanssa. Kuten aikaisemmin mainitsemassani artikkelissa todetaan, useimpien ihmisten ongelmana ei todellakaan ole kyky osata valita onnellisuus. Päinvastoin, mikä monia ihmisiä piinaa on valinnanvapauden täydellinen puuttuminen. 

Positiivisen ajattelun voima -teoria on irvokas nykypäivämme tuote, jossa kapitalismin kautta löydettävä onni ja individualistinen ajattelutapa kukoistavat: kunhan vain tarpeeksi yrität, pääset huipulle ja onnistut. Epäonnistuminen kertoo laiskuudesta, vähä-älyisyydestä, arvottomuudesta. Kun istuu pizzalla parikymppisen sällin kanssa, joka syntyi alkoholistiperheeseen kera autismin ja joutui kadulle teininä vanhempiensa pahoinpitelemänä, tulee konkreettisena iholle se tosiasia, että toisille ihmisille yksinkertaisesti on jaettu paskat kortit - kortit, jotka luultavasti läpsivät naamalle koko elämän. Myöskin se riipivä fakta konkretisoituu, että olisipa hän sattunut syntymään toiseen perheeseen, tai kenties toiseen, sosiaalipalveluihinsa enemmän satsaavaan yhteiskuntaan, olisi hänen elämänsä saattanut olla täysin toisenlaista. 

Positiivisuusfasismi tuntuu olevan erityisesti ylempi- ja keskiluokkaisten valkoisten naisten ajamaa. Ymmärrän kyllä, miksi näin on. Elämä (se keskiluokkainenkin) ja maailma tuntuvat paskuudellaan joskus niin raskailta, että itselleen saa ostettua vähän kevyemmän olon uudella M.A.C.:n huulipunalla. Tiedän, harrastan tätä itsekin.

En silti voi sietää sitä yhteiskunnallista hiljaisuutta, joka usein lifestyleblogeista huokuu. Maailman kamaluuksien ajattelu ei ole mukavaa puuhaa, mutta helvetti soikoon - on valtava etuoikeus pystyä olla ajattelematta politiikkaa tai maailman epäoikeudenmukaisuutta. On etuoikeus olla elämättä ja hengittämättä köyhyyttä, väkivaltaa, rasismia, seksismiä tai muuta sortoa. Koen, että on meidän onnekkaiden etuoikeutettujen ihmisten vastuu yrittää edes joskus, jotenkin, käyttää omaa asemaamme hyväksi, ja tehdä/sanoa jotain - muutakin kuin "ajattele positiivisesti".

Esimerkiksi monella suositulla bloggaajalla on kymmenientuhansien kokoinen lukijajoukko ja hyvät kirjoittajanlahjat - kuinka tätäkin platformia voisi käyttää hyväkseen ja tavoittaa niin monia. Ei pelkillä sanoilla paranneta maailmaa, mutta sanoilla on todistetusti yhteys tekoihin. En tiedä, en halua syyllistää tai osoitella sormella - enhän itsekään ole mikään pyhimys -, mutta joskus tekisi vain mieli ravistella ihmisiä ja huutaa SANO JOTAKIN.

Positiivinen ajattelu, onnellisuuden tavoittelu ja self-tämätuojase, jotka eivät ulotu omaa nenäänsä pidemmälle ovat aikamme trendikäs vitsaus. Oman pään sisälle on helppo hukkua. Tiedän tämän omakohtaisesta kokemuksesta, ja osittain kirjoitan tätä tekstiä myös itselleni. Onnellisuuden määritelmästä voimme käydä diippiä filosofista pohdintaa, mutta voisiko olla, että se todellinen onni löytyy jostain muualta, kuin mietelauseista ja puhdistusdieeteistä - kenties vaikkapa yhteisöllisyydestä, epäitsekkäistä teoista ja.....hippusesta kapinahenkeä. 

Parhaimmillaan positiivisuusobsessoinnilla saa itselleen hyvän olon hetkeksi, pahimmillaan se turruttaa ja passivoi yhteiskunnan sellaiseksi, missä jokainen on oman onnensa ja ilonsa seppä. Maailmassa, jossa resurssit ovat jakautuneet niin sirpaleisesti, on tämä kammottava ajatus.

Monday, 9 November 2015

Ei enää stigmaa - Tarinoita abortista

Muistatteko vielä kun aikaisemmin tänä vuonna puhuin abortista ja pyysin lukijoita lähettämään kokemuksiaan? 

Kuukausien mittainen WordPressin ja laiskuuden kanssa taisto on tullut viimein päätökseen, ja sivu on viimein julki:



Kiitos tuhannesti kaikille tarinansa lähettäneille (niitä otetaan yhä vastaan, sivustolta löytyy lisää infoa) ja kannustavia kommentteja jättäneille! Kun tämä projekti on aiheuttanut suurta ahdistusta ne ovat muistuttaneet, että tässä ollaan tärkeällä asialla. 




Friday, 23 October 2015

Inspiraatiotuokio: Polly Nor

 Nm rly wbu

Ainaisen ränttäämisen vastapainoksi ajattelin tästä lähtien silloin tällöin esitellä luovia ihmisiä, muoti-ikoneita, instagram-staroja ja muuten vaan boss ass leidejä, jotka inspiroivat omaa elon tietäni. 

Ensimmäisenä vuorossa on ikäiseni lontoolaismisukka Polly Nor, jonka tissejä, vatsamakkaroita, kaktuksia ja piruja sisältävät illustraatiot sykähdyttävät sydäntäni enemmän kuin mikään muu hetkeen. 

Dazed and Confused teki taiteilijasta taannoin jutun, jossa Polly Nor kuvailee piirrustuksiensa esittävän "2000-luvun tyttöä vikoineen ja saavutuksineen".  Inspiraatiota satelee memeistä, tviiteistä, selfieistä ja perinteisestä "girl talkista" - en tiedä teistä, mutta minä tunnistan itseni useammastakin kuvasta. 

Töissä käsitellään huumorin keinoin ilahduttavan ronskisti nykyistä it-teemaa, minunkin suosikkiani, tyttöjen/naisten seksuaalisuutta. Pirut kuvastavat demoneita sekä itsessämme että toisissamme, kaktukset ja laavalamput taas ihanaa millenium-nostalgiaa. 

 Cba 2 Pretend No More

 Just Gimme The Light

 Look Sxc Liv Yolo

We In Luv and Live Very Fabulous Lifestyles


Lisää piirrustuksia pääsee katsomaan Polly Norin kotisivuilta, sekä Instagram-tililtä @pollynor.



Ps. Asiaan täysin kuulumaton juttu, mutta mainitaan se anyway: meikäläistä pystyy nykyään seuraamaan myös Snapchatissä, tutulla tunnarilla paulahamako.


Saturday, 26 September 2015

Naisia ei naurata: Komedian Herrasmieskerho ja sen musertuva maskuliininen hegemonia

Tämän kirjoitus on vastine Jantso Jokelinin Hesarissa ilmestyneelle Suomalaisten pitäisi opetella harrastamaan törkeää huumoria -kolumnille. Inspiraationa ovat toimineet myös Netflixistä bongaamani (aika kamala) Women Aren't Funny -dokumentti, Christopher Hitchens,  Vanity Fairin all male late night hosts-kansikuva, sekä 26 vuotta omasta mielestä hulvattomana naisena elettyä elämää.

Aloitetaan ensin Helsingin Sanomien kolumnista, joka sai meikäläisen ärsytysbarometrin rysähtämään katosta läpi. Jantso Jokelinin, nykyään valitettavan yleinen, argumentti on etteivät ihmiset ymmärrä huumoria enää. Sananvapaus on riistetty, kaikkea sensuroidaan ja kukaan ei osaa ottaa rennosti. Erityisesti naiset ja heidän hiekkapilluinen alakategoriansa, Feministit, eivät huumoria ymmärrä - tai halua ymmärtää. Jokelin demonstroi omakohtaisella traumaattisella kokemuksellaan: "Baaripöydässä keskustellaan feminismistä. Heitän sekaan vitsin, jonka olen kuullut äskettäin: Mistä tietää, että E.T. on feministi?No sehän on ihan sen näköinenkin. Eräs seurueesta kutsuu minua kovaan ääneen kusipääksi ja kieltäytyy puhumasta minulle."

Tämän sykähdyttävän empiirisen kokeen perusteella voimme siis todeta, ettei itsensä feministeiksi luokittelevilta naisilta todellakaan löydy huumorintajun pisaraakaan, olihan kyseessä aivan megalomaaninen läppäilotulitus. Tai, ehkei kyse ole siitä, etteikö feministeillä olisi kykyä nauraa vitseille itsestään, vaan siitä, että meidän laatuvaatimusrimamme on hitusen korkeammalla, ja toleranssimme bullshitille todella alhaalla. Avataampa tätä hieman:

1) Huumorissa yleensä naurattaa punchlinen yllättävyys ja todenmukaisuus - jonkun sellaisen totuuden löytäminen, jonka kaikki tiedostamme, mutta josta emme puhu. Nyt käsi ylös, kuka ei joskus olisi kuullut vitsiä, jossa feministi ja epämiellyttävä ulkonäkö liitetään toisiinsa? Virtuaalinen silmäni kertoo, ettei yhtään kättä ole pystyssä. Niinpä. Kyseessä ei siis ole mikään freesi kutkuttava huomio, vaan iänikuinen väsynyt ja laiska vitsi. Joka kaiken kukkuraksi on epätosi. Jos tippaakaan seuraat mediaa ja poistut silloin tällöin kotoasi ja puhut ihmisten kanssa, tiedät, että feministejä on kaikennäköisiä ja kokoisia. Tämän kaiken valossa voimme siis varsin simppelisti todeta, että läppäsi Jantso Jokelin oli yksinkertaisesti paska.

2) Huumori on parhaillaan voimaannuttavaa ja yhdistävää. Sillä on mieletön henkinen, sosiaalinen ja poliittinen voima. Se auttaa vaikeiden, traumaattisten ja häpeällisten asioiden ylipääsyssä. Se saattaa olla sorrettujen ja alistettujen ryhmien ainoa ase valtaapitäviä ja tukahduttavia normeja vastaan. Esimerkiksi, siinä on jotain todella puhdistavaa ja voimakasta, kun musta amerikkalainen pilkkaa valkoisten maanmiehiensä ennakkoluuloja, tai kun nainen purkaa katuhäirintäkokemuksiaan huumorin keinoin. Huumori on selviytymismekanismi.

Kun valkoinen heteromies, joka historiallisesti ja yhä tänäkin päivänä nauttii suurinta mahdollista etuoikeutusta maailmassamme, vitsailee feminismistä, liikkeestä, joka sadan vuoden jälkeenkin päivittäin taistelee oikeutensa olla olemassa puolesta, ei valtarakennelma horju mihinkään suuntaan. Päinvastoin, se vain vahvenee entisestään. Feministit tekevät raskasta työtä päivittäin yhdenvertaisuuden, tasa-arvon, ja henkisesti sekä fyysisesti turvallisemman maailman puolesta. Sillä päivittäin - minuutittain, joku raiskataan, tapetaan, jonkun turvallisuutta uhataan julkisella paikalla, joku joutuu rasistisen hyökkäyksen kohteeksi, joku sairastuu masennukseen sillä "pojat eivät itke", ja joku yrittää itsemurhaa koska ei näe pakokeinoa omasta kehostaan ja sen mukana tulevasta tiukasta yhteiskunnan määrittelemästä sukupuolinormista. 

Elämme onneksi maassa, jossa sananvapaus kukoistaa väitti kuka mitä tahansa - halutessasi saat vitsailla feminismistä, mies. Mutta muista tämä: huumori on taitolaji, joka vaatii älykkyyttä sekä  yhteiskunnan nuanssien ymmärtämistä. Voit valita menetkö sieltä, missä aita on matalin ("feministit ovat rumia, höhö") ja kenties saada hyvätkin naurut samanmieliseltä konkkaronkalta, missä yhdessä voitte nauraa sorrettujen ihmisryhmien ponnistelulle. Vaiko kenties käyttää omaa etuoikeutettua asemaasi ja mielikuvitustasi hyväksesi, ja tehdä pilaa jostain, jonka nahan alle on vaikea päästä. 

"Feminismikeskustelua tuskin olisi voinut satirisoida mitenkään. Poliittisesti korrektia feminismihuumoria ei nimittäin ole olemassa." Taas mennään pöpelikköön ja lujaa. Tämä on perinteinen etuoikeutetun ryhmän edustajan lausunto: koska minä en ole kokenut jotain, ei sitä siis ole olemassa. Feminismikeskustelua on mahdollista satirisoida ja siitä voi vitsailla hyvinkin monilla tavoin, itse olen tehnyt niin mm. täällä ja täällä. Erona vain on se, että tässä tapauksessa läppä lentää ryhmän sisältä, jolloin valta-asetelma ja sen myötä sen huumoriarvo on aivan toisenlainen.

Jantso Jokelinin esittämä ongelma todellisuudessa on se, että yhteiskunta edistyy ja tasapuolistuu ja sen myötä myös huumori ja sen toimijat. Valkoiset heteromiehet jotka ennen nauttivat täydellistä yksinhallintaa komediamaailmassa joutuvat nyt tekemään tilaa ryhmille, joiden kustannuksella on tähän asti vain naureskeltu. Feministejä ja "suvakkeja" haukutaan loukkaantujiksi, mutta todelliset loukkaantujat ovat valta-asemaa pitävät miehet, jotka eivät käsitä, miksei joku halua enää nauraa heidän ummehtuneille vitseilleen. 

Jokelin mainitsee Doug Stanhopen ja Louis C.K.:n uudenajan "törkyilijöinä", joita Suomikin kaipaisi stand up -lavoilleen. Törkyilijöinä, jotka luultavasti kohta saavat sananvapauspoliisit kintereilleen. Olen samaa mieltä siitä, että Suomi kaipaisi huumorirepertuaariinsa piikikkäämpää ja poliittisempaa otetta. Mitä Jokelin ei ymmärrä on se, että minkä tahansa sonnan suoltaminen sen kiistanalaisen statuksen vuoksi on täysin eri asia, kuin törkeyksillä kohahduttaminen valtaapitävien kustannuksella. Olen seurannut Louis C.K.:tä vuosia ja nähnyt herran jokaikisen comedy specialin useampaan otteeseen, joten jonkinlaisella kokemuksen rintaäänellä voin väittää, että Louis C.K.:n törkyily osuu poikkeuksetta vitsin vahvempiin osapuoliin: valkoisiin miehiin, rikkaisiin, poliitikkoihin. Omiin ennakkoluuloihin ja asenteisiin. 

"Järkyttävä huumori jakaa ihmisiä karkeasti kahteen koulukuntaan. Poliittisen korrektiuden kannattajat ajattelevat, että rasistinen tai seksistinen vitsailu vahvistaa stereotypioita ja lietsoo muukalaisvihaa. Huumorianarkistit uskovat vitsien päinvastoin purkavan yhteisöllisiä jännitteitä ja rakentavan solidaarisuutta." Ah, kuinka rakastankaan tätä kaksinjakoa tylsiin "poliittisesti korrekteihin" kukkahattutäteihin ja seksikkäisiin "huumorianarkisteihin". Selitä Jantso Jokelin, kenen välille rakentaa solidaarisuutta vitsi, jonka punchline on esimerkiksi sellainen että naiset ovat tyhmiä huoria? Ai, seksististen miesten? Wau, tunnen kuinka yhteisölliset jännitteet purkautuvat silmieni edessä. 

Toistan edelleen: sukupuolesta ja rodusta voi tehdä komediaa. Ja kyllä, niistä voi heittää hykerryttävää läppää jopa valkoinen heteromies. Kysymys on taidosta ja valtarakenteiden ymmärryksestä - seikka, jota Jokelin ei mainitse kolumnissaan sanallakaan. I enjoy being White on loistoesimerkki pätkästä, jossa valkoisen keski-ikäisen miehen ns. törkeä huumori kumpuaa rasismin ja seksismin naurettavuudesta ja siitä kipeästä tosiasiasta, että nämä kaksi asiaa ovat erottamaton osa historiaamme ja nykypäiväämme. Siinä tehdään pilaa ihmisestä, joka ei ymmärrä omia etuoikeuksiaan. Ei sen ihmisen ulkonäöstä, joka kehtaa lausua ääneen kyseiset etuoikeudet. 

"Nykyinen opiskelijasukupolvi ei vitsejä ymmärrä ja loukkantuu kaikesta. Komedia täytyy kuohia viattomaksi pelleilyksi."

Käännös = nykyinen opiskelijasukupolvi ei suostu hörähtämään tietyn tyyppisille vitseille, ja loukkaantuu tietyn tyyppisistä jutuista. Väittäisin, että usein aika paskoista, rasistisista, seksistisistä ja mielikuvituksettomista huumorin yritelmistä. Väittäisin myös, että elämme juuri nyt huumorin mehukkaimpaa aikakautta. Aikakautta, jolloin komediakentän traditionaaliset toimijat ja punchlinet saavat väistyä uusien tuoreiden näkemysten tieltä. Meillä on Orange is the New Black, Broad City, Unbreakable Kimmy Schmidt, Amy Schumer, Lena Dunham, Black[ish], Fresh Off the Boat, Trevor Noah ja Jessica Williams vain muutamia mainitakseni, jotka kaikki haastavat käsityksiämme rodusta, sukupuolesta, seksistä ja seksuaalisesta suuntautumisesta. 

Jossain tuolla maailman jantsojokelinit itkevät, mutta hyvä niin.

(Kuva: Broad City)