Wednesday, 8 April 2015

Hiatus

Hei kaikki ihanaiset lukijani, mulla on hirvittävän huono omatunto blogihiljaisuudesta (etenkin viime postaukseen tulvineen mahtavan kommenttivyöryn takia), eikä tämän asian tiimoilta ole parempia uutisia: blogi on virallisesti tauolla toukokuun 5. päivä saakka. Meikällä on dissertationin dedis ja jäätävä kuumoitus päällä yliopiston pakettiin saamisen johdosta, enkä halua kirjoitella tänne mitään hutaistuja juttuja. 

Joten siihen saakka näkemisiin. Riehun edelleen Instagrammissa ja Twitterissä melko aktiivisesti nimimerkillä @paulahamako, joten jos vieroitusoireita tulee niin sinne vuan.


Wednesday, 25 February 2015

10 asiaa, jotka feminismi pilasi

Feministiset lasit nenänvarressa muuttavat vääjäämättä maailmaa, ja usein tuo uusi maailma on kaikkea muuta kuin uljas ja upea; se on täynnä epäsopusuhtaisia valtarakenteita ja seksismiä ja henrylaasasia. Lasit kerran nenälle istutettuaan niitä on myös suhteellisen hanakala ottaa pois - maailma on muuttunut jäädäkseen.

Feministinä elo on tärkeää ja antoisaa, mutta välillä se on myös vähän paskaa. Koettuasi herätyksen patriarkaaliseen todellisuuteen, monet asiat jotka ennen olivat kivoja paljastuvatkin ihan kauheiksi opression välikäsiksi. 

Tässä 10 asiaa, jotka feminismi itselleni pilasi (inspiraationa toimi tämä artikkeli):

1. Televisio
Kirjoitin ensin muistioon "Frendit". Sitten "kaikki paneelikeskustelut". Sitten "Putous ja Kingi". Miehen puolikkaat. Snog, Marry, Avoid. Ylipäänsä kaikki kammottavat make over -ohjelmat. You get the drill. Televisio kokonaisuudessaan on feministille äärimmäistä turhautumista ja vihaa aiheuttava kapine. Britanniassa BBC:n (joka ansaitsisi oman paikkansa tällä listalla) täytyi tehdä virallinen pakote, jonka mukaan jokaisessa paneelishowssa mukana täytyy olla ainakin yksi nainen. Täällä keskustelu- ja huumoriohjelmat ovat miesten runkkauskerho joihin naisilla ei näytä olevan mitään asiaa, ja nyt tämän uuden säännöksen myötä yksin nurkassa kyhjöttävä nainen, jolle ei edes anneta suunvuoroa, vain korostaa tätä faktaa. Oletteko koskaan nähneet ajankohtaisohjelmaa/paneelishowta, jossa olisi esimerkiksi naisia 60-40 suhteella? Jos olette olleet niin onnekkaita että olette, niin eikö heti pistäkkin silmään. Niin eriskummallinen näky se on. 

Seksististä ja homofobista läppändeerusta joka toisessa punch linessa heittävät sit comit ovat oma osionsa (Frendit I do love you mutta oh dear sentään). Luulin toisaalta, että ne olisi jo aika passé ja siirtyisi unholaan sellaisten loistavien sarjojen kuin Parks & Recreation tieltä, mutta sitten avaan Comedy Centralin jossa mainostetaan 24/7 uutta sarjaa I Live With Models ja kaikki viimeiset toivonrippeeni valuvat korvista ulos löysänä litkuna. 

Feministinä edes naishahmoilla (read: valkoisilla naishahmoilla) täytetystä televisiosta ei saa nauttia rauhassa. Sinkkuelämää vilisee problemaattisuuksia (hei oikeasti ne ainaiset riekuvaan orgasmiin päättyvät penetraatiorynkytykset, unrealistic expectations anyone????), Game of Thronesin kattava naisjoukko joutuu milloin raiskauksen, milloin insestin kohteeksi, ja edes TV-sarjat jotka ovat syntyneet feministien kätösistä kuten Girls eivät pääse karkuun Sauronin läpitunkevaa silmää - feminististä kritiikkiä.



2. Rintaliivit
Rinuleilla on kyllä ehdottomasti muitakin funktioita (kuten tissien tukeminen), mutta eikö loppujen lopuksi niiden sosiaalisesti tärkein tarkoitus ole nännien peitto? Kelatkaa nyt: tissiä saa näkyä päältä, alta ja sivusta, mutta jos hieman nännipihaa vilahtaa tai tuulen tuiskeessa pitkät niinsanotusti napsahtavat päälle, niin skandaali on valloillaan. Mikä on aivan hullua. Henkilökohtaisesti olen hillitön tissifani, ja mielestäni on aika saada valloilleen nännien vallankumous. Nännit saisivat mielestäni nöpöttää paidan läpi tilanteessa kuin tilanteessa, koska no, se nyt vain ON luonnollista. Tämä vaatisi jonkin sorttisen nännien epäseksualisaation, josta taidetaan olla valitettavan kaukana sikäli kun julkista imetystäkin tietyissä piireissä katsotaan paheksuvan konservatiivisen linssin läpi. 

3. Karvojen ajelu
Siinä kun kyyristelet reisilihakset hellinä omituisessa asennossa veden valuessa silmiin ja suuhun samalla kun epätoivoisesti yrität metsästää viimeisiä mahdollisia kikkuroita irtokarvoja haaravälistä, sitä todella miettii että mitäs helvettiä tämä elämäni onkaan. Nainen on karvainen apina siinä missä mieskin, mutta miksi vain minun täytyy kuluttaa 15 puntaa aivan perskeleen kalliisiin vaahtoaviin Gillette-teriin, puhumattakaan vahauksista ja sokeroinneista jotka velottavat pankkitiliä triplasti enemmän, joilla lähestulkoon jokapäiväisesti joidun huitomaan pitkin kehoani ettei vain yksikään karva näkisi päivänvaloa?

Ja, ollen täysin tietoinen siitä, että tämä on vain patriarkaatin katala juoni, jatkan silti sen tekemistä. Siinä vasta itseinhon kynnyksellä ollaankin - seksistisen kulttuurin tuotteena syntynyt mieleni ei kestä kainalokarvoja (vaikka kaikilla muille ne todella kuuleilta näyttävätkin), mutta samalla feministinen minäni tuomitsee rajusti oman heikkouteni. Noidankehä on syntynyt.

(Pimbbikarvojani en kyllä sheivaa [trimmausta lukuunottamatta], mutta myönnän että koen silti aiheesta epätäydellisyydessäni jatkuvaa epävarmuutta. Nämä kuvat Kim Kardashianista nähtyäni tosin olen entistä varmempi, että se on ihan hyvä päätös.)

4. Stephen Fry
Ou Stephen ou Stephen, kaikkien rakastama lempeällä yläluokkaisella brittiaksentilla myhäilevä kansakunnan aarre. Henkilökohtainen beeffini herra Fryn kanssa alkoi tästä lausunnosta: 
"If women liked sex as much as men, there would be straight cruising areas in the way there are gay cruising areas. Women would go and hang around in churchyards thinking: 'God, I've got to get my fucking rocks off', or they'd go to Hampstead Heath and meet strangers to shag behind a bush. It doesn't happen. Why? Because the only women you can have sex with like that wish to be paid for it. I feel sorry for straight men. The only reason women will have sex with them is that sex is the price they are willing to pay for a relationship with a man, which is what they want. Of course, a lot of women will deny this and say, 'Oh no, but I love sex, I love it!' But do they go around having it the way that gay men do?"

Ummm, sorry Sir, but could you please fuck off



5. Suomiräp
Kun olin 14-vuotias, lemppariartistini oli Skandaali, jonka lumoavan lyyrisen tykityksen Pesästä pesään muistin ulkoa. Sitä jammailin kahisevissa vaaleansinisissä MicMacin housuissani, tattista vaan internalised misogyny. 2010-luvun suomiräppiskenestä ei tarvitse edes etsiä Skandaalin kaltaisia löllöpöksyjoupilluaautojaviinaa-tyylisiä kliseepaukkuja, vaan nykypäivän seksismi on maskeerattu paljon taidokkaammin, ja mikä pahinta, ~coolimmin~. Ruudolfin ja Karri Koiran 50-luvun mielenmaisemiin halajava (Rosvojen Kovaa paskaa -blogin Jukka kirjoitti biisistä hyvän pienen analyysin) Muistutat mun Jeeppii on kiikkunut listojen kärjessä viime aikoina, Adi L Haslan ja muun suomiräplädijengin Hyi-biisiä voisi kuvailla....no, sanalla hyi, Tippa-T:n swägä on kuulemma Mehu kun hollilla on kolme tyttöö jotka elää pelkäl riisil. Fine, hiphop ei koskaan ole ollut tunnettu syleilevästä naismyönteisyydestään, mutta eikö tällänen höhöö on mulla hutsuu ja hoeta joka sormelle -tyylinen mielikuvitukseton loanheitto ole jo aika helevetin nähty. Musta ainakin on. Hiphop on parhaillaan erittäin voimaannuttavaa, kekseliästä ja vallankumouksellista - kasuaali seksismi ei ole mitään näistä.

Suomiräpskenessä häiritsee myös sen aina ja ikuisesti käynnissä olevat makkarakarnevaalit. Missä on kaikki kovismuijat, jotka on silleen fuck this crap ja dropauttaa mahtavat tunet ja lyriikat ilmoille? Tykkään kyllä esim. Sini Sabotagesta, mutta äh, tarvitaan jotain poliittisempaa; tarvitaan nainen, joka ryminällä murskaisi olemassa olevat muotit, sen sijaan, että yrittäisi toimia niiden lomassa.


6. Deittailu
Ainakin kaikki te heteroseksuaalit feministisiskot siellä ruudun toisella puolella - tiedätte mistä puhun. Jos maailman miehet voisi lajitella Excel-taulukkoon, josta jäljelle filtteröisi vain vapaat, hauskat, söpöt, ja feminismin päälle ymmärtävät miehet, olisi tuo lista aika lyhyt. Tai ainakin siltä meikästä epätoivon hetkinä tuntuu. Kiinnostavia miehiä kyllä riittää hyrymykky, mutta kun puheenaiheeksi tulee vaikkapa niinkin vähäpätöiset jutut kuin omat arvot ja kiinnostuksen kohteet, niin eiköhän sieltä aina joku sammakko pääse suusta. Not all men, aren't all feminists lesbians, I do believe in equality BUT, well but men and women surely are just biologically different, blaablaablaa. Eijjjjaksa. Puhumattakaan sitten näistä janttereista, joiden mielestä kadulla leidin pokaaminen on se way to go, etenkin jos sen tekee hännyksillä 10 minuuttia seuraten.

Ei miehen edes tarvitsisi olla mikään ulkomuistista bell hooksia siteeraava intellektuelli akateemikko, mutta onko se nyt liikaa vaadittu, jos vähän omistaisi avarakatseisuutta, myötätuntoa, sekä kiinnostusta sosiaalisia ongelmia kohtaan. Kysynpä vaan, tee katkera88.



7. Seksi
Luin jonkun tutkimuksen, jonka mukaan feministit ovat vällyjen välissä parempia rakastajia ja näen selvästi miksi näin saattaisi olla, mutta niinsanotun perinteisen vanhan kunnon lähetyssaarnaajahumppauksen feminismi kyllä pilaa. Ensinnäkin, jo se, miten me määrittelemme seksin lähes yksinomaan penetraationa on täysin kajahtanutta. Suuri osa naisista ei saa orgasmia , ainakaan yksinomaan, vaginaonkalon hinkuttamisesta, joten miksi helvetissä muunlaisesta seksistä käytetään termiä esileikki ja tuo pyhä hinkuttaminen saa kunnian kulkea nimellä seksi? Koko käsityksemme seksistä on niin ällöttävän mieskeskeinen ja heteronormatiivinen. Naisen seksuaalinen himo ja agenda on edelleen täysi tabu, vaikka ehkä tällä saralla ainakin populaarikulttuurissa näyttäisi olevan jonkin sortin revoluutiota tapahtumassa. 

Feminismi on myös laittanut miettimään, ja kyseenalaistamaan, omia seksuaalisia mieltymyksiä. Mistä esimerkiksi johtuu, ja tekeekö se minusta huonon feministin, että seksuaalisessa kontekstissa ajatus maskuliinisestä karvaisesta aggressiivisesta jörrikästä on miellyttävämpi, kuin ajatus yyber yhdenvertaisen harmonisesta hellästä loverista? Miksi yhä edelleen oletuksena on, että seksissä miehellä on ns. ohjat käsissään, ja vielä karmeampaa - miksi se on musta henkilökohtaisesti ihan okei?



8. Lentäminen
Finnairilla tätä ei kaikkien niiden terveyssandaaleissa hiihtävien tätien ja setien lomassa juurikaan esiinny, mutta oletteko lentäneet esimerkiksi British Airwayssillä? Se on kuin kummallinen tekoripsien täyttämä aikamatka 50 vuotta menneisyyteen mitä naisihanteeseen tulee. Katsoin firmaa käsittelevän dokumenttisarjan, jossa kerrottiin, miten kaikki hiuslaitetta ja huulipunaa myöten on tarkkaa määritelty. Ei sillä, että tekoripsissä, hiuslaitteissa ja huulipunissa olisi jotakin vikaa - ne ovat vallan fabulous - mutta se, että ne ovat pakollinen osa uniformua toiselle sukupuolelle on vähintäänkin epäoikeudenmukaista ja pahimmillaan hillitöntä seksismiä.

9. Sosialismi
Ei, en ole vielä tehnyt takinkääntötemppua ja liittynyt Kokoomukseen (bwahahahahhaahah), mutta feminismillä ja sosialismilla tuntuu olevan kinkkisen problemaattinen suhde, ainakin täällä Britanniassa. Feminismi ja sosialismi sopisivat oikein toteutettuina kauniisti yhteen kuin nakki ja sämpylä, mutta lähemmässä tarkastelussa sosialistinen liike on sekin ollut, ja on, melkoisen miesvaltainen ja - patriarkaalinen. UK:ssa on ollut paljon tapauksia, joissa sosialistijärjestöjen jäsenet ovat syyllistyneet raiskauksiin, mutta järjestöt ovat päättäneet handlata nämä asiat "sisäisesti" viemättä syytteitä poliisille (koska what, luokkataistelu ylittää sukupuolten tasa-arvon puolesta taistelun?). Tämä on saanut tämän maan feministit sotajalalle monen sosialistijärjestön kanssa. Bannasipa oma yliopistomme esimerkiksi Socialist Workers Partyn läsnäolon julisteineen kaikkineen kampukselta.

10. Akatemia. Ja tiede. Ja taide.
Laittakaa silmät kiinni, ja antakaa mielenne muodostaa ketju kaikista päähänne spontaanisti pälkähtävistä teoreetikkojen, tiedemiesten ja taiteilijoiden nimistä. Niin. Akatemia I luv u but I h8 u.




Nyt paljastakaa mulle kaikki teidän jutut, jotka feminismi pilasi. Huumorilla, of koors.


Ps. feministisellä asialla kun ollaan, tsekatkaa kaksi uutta huippua blogia: Feministikollektiivi Pihtarihuorat, jonka kirjoitus raiskauksesta etenkin pysäytti, sekä Ruskeat tytöt, jonka kirjoittaja käsittelee taidokkaasti ja henkilökohtaisella otteella rotukysymyksiä ja sosiaalista yhdenmukaisuutta Suomessa.

Saturday, 31 January 2015

Melkein valmis

Tajusin tuossa eräänä päivänä, että yliopisto on epävirallisesti ohi 3 kuukauden päästä.

Ja sitten pitikin hetki hengitellä paperipussiin.

Virallisesti isken ei-ketään-imartelevan lättähatun ja kamalan ruskean kaavun niskaan syyskuussa, mutta toukokuun alussa palautettavan kandityön jälkeen on yliopistotutkintoni ohi. Kenties forever. Vielä syksyllä odotin kuumeisesti koulun päättymistä, mutta nyt se oikeastaan kauhistuttaa. Kuten Hannah Girlsissä sen totesi, opiskellessa ainoa duuni on olla oma itsensä. Jumagega, mikä etuoikeus.

Kolmen kuukauden kuluttua pitäisi olla joku haisu siitä, pakatako laukut ja sanoa auf wiedersehen Lontoolle ja lähteä jonnekin (minne?), vaiko jäädä tänne ja yrittään sort it out.

Odotan jotain mysteeristä merkkiä universumilta, joka saisi ajatusket kirkkaaksi siitä, mitä mun pitäisi tehdä, ja uskon ainakin toistaiseksi, että se vielä jostain ilmiintyy. 

Toistaiseksi olen joka toinen sekunti lähdössä Suomeen, joka toinen jäämässä tänne. 

Suomen plussat ja miinukset:

+ Huoleton elämä, kiitos perheen tukiverkon, KELAn, asuntojen eristeiden ja halpojen palvelujen.
+ Perhe ja kaverit lähellä.
+ Muutto Helsinkiin toisi jotain uutta, ja voisin ehkä jopa asua omassa asunnossa (omg).
+ Duunit? Haluan kirjoittaa, ja haluan tehdä sen suomeksi.
+ Ilmainen koulutus. Haluan ehkä tehdä maisterin.
+ Halpa hammashuolto. Viisaudenhampaani tarvitsevat operaatioita...
- Kylmä. En tiedä kestänkö.
- Kaverit ja sosiaaliset verkostot kaukana. Ei jaksaisi taas aloittaa alusta. Vaikka Helsingissä muutama kappale sydänystäviä asuukin, on Lontoossa paljon enemmän tuttuja.
- Duunit? Vähemmän paikkoja kuin Lontoossa, ja tuntuu, että kaikki menee suhteiden ja verkostojen kautta. Joita minulla on 0 kpl.
- Pelkkiä suomalaisia kaikkialla. Rakastan sitä, että kaveripiiriin kuuluu ihmisiä kaikista maailman kolkista ja yhteiskuntaluokista. 

Lontoon plussat ja miinukset:

+ Kaverit ja sosiaaliset verkostot. 
+ Kieli. Englanti ♥
+ Lontoo kaupunkina on paljon eläväisempi ja monipuolisempi, kuin Helsinki.
+ Leudot talvet.
+ Duunin saaminen jostain on melko taattua. Runsaasti paikkoja ja erikoisempia työtehtäviä.
- Asumisen taso on paskaa ja kallista. 
- Kaikki on kallista muutenkin.
- Vaikka onnistuisinkin saamaan duunin, on täällä työkulttuuri uuvuttava. Lisäksi, jos oikeasti haluan tehdä juttuja suomeksi, olisiko täällä kukkuminen vain kaupungin ja ystävien takia ajan haaskausta?


Toistaiseksi olen hakemassa pariin maisteriohjelmaan Suomeen, mutta sekin on tehty niin jumalattoman vaikeaksi ulkomailla BA:nsa suorittaneille, etten varsinaisesti laske tämän vaihtoehdon varaan.

Onhan niitä tietysti muitakin vaihtoehtoja kuin Suomi tai Englanti. Amerikka on edelleen haave numero uno, mutta ei sinnekään noin vain mennä huitelemaan. Ja edelleen, haluaisin työskennellä suomeksi, tehdä juttuja Suomelle. Näin vaatimattomasti sanottuna. Ehkä olen hieman delusional, mutta mulla on vahva kutina, että Suomessa on markkinarakoa vaikka minkälaiselle toiminnalle ja idealle, joita haluaisin päästä tekemään.



Kattellaan mitä tästä kaikesta tulee. Eli teille jotka olitte kyselleet tulevaisuudensuunnitelmieni perään; I don't have a clue. Mikä on ihan kamalaa, mutta toisaalta myös ihan jännää. You know, se vapaus.

Muut samassa tilanteessa olevat: kertokaa pläneistänne/plänittömyydestänne! Tarvitsen inspiraatiota.



Friday, 5 December 2014

Puhutaan feminismistä osa 2: Avioliitto ja perinteet

Nyt kun Suomessakin viimein meni läpi lakialoite tasa-arvoisesta avioliitosta (kuulin asiasta keskellä seminaaria, ja täytyi pidätellä tippaa linssissä), funtsin että tässä olisi oiva aihe Feminismi-sarjan toiseen osaan.

Niille jotka eivät lukeneet ensimmäistä osaa: tarkoituksenani ei ole latoa mitään tiukkaa feminismi 101 -opasta, vaan pohtia yhteiskunnallisia ilmiöitä feministisestä näkökulmasta ja herättää keskustelua. Ja jos olen onnekas, niin ehkä saada jonkun sellaisen henkilön miettimään näitä asioita, jolle feminismi aikaisemmin ei syystä tai toisesta avautunut.

Siispä. Pohditaan hetki avioliittoa instituutiona, siihen liittyviä perinteitä, ja ehkä hieman perinteitä ylipäänsä, sekä lopuksi voidaan tökkiä muurahaispesää ja käydä läpi feminististä kritiikkiä samaa sukupuolta olevien avioliitosta.

Kuuntelin eduskunnan täysistuntoa jossa tasa-arvoista avioliittolakia käsiteltiin lähemmäs viisi tuntia, ja vasta-argumentit pyörivät lähes aina perinteen ympärillä; avioliitto on aina ollut miehen ja naisen välinen, kyseessä on ikivanha instituutio, emme voi muuttaa vanhoja perinteitä sillä nehän ovat yhteiskunnan tukipilareita, yaadiyaa. Lempparini tietysti oli jo lukuisaan meemiin päätynyt "avioliittoja on Suomessa tuhansia vuosia hallinnut kristillinen kirkko!"

Niin. Siitä kun piispa Henrikin pää kopsahti Köyliöjärven jäälle, kiitos Lallin kirveen, ei ole edes tuhatta vuotta, eikä avioliitto totta tosiaan ole ollut yksinomaan kristillisen maailman tapa. Jokaisesta maailman kolkasta löytyy vastine avioliitolle, eikä siihen useinkaan liity kirkko millään tavoin. Kristinusko vain toi omat sävynsä käytännölle.

Toinen vasta-argumentti, jota kuulee usein: "jos sallimme avioliiton samaa sukupuolta olevien välille, murentaa se silloin nykyisen avioliiton instituution ja täten sen merkityksen heteropareille!"

Jep, niin murentaakin. Ja näin heteronaisena voin sanoa (kivasti kristilliseen henkeen): halle-fucking-lujah!

Avioliitto instituutiona perustuu täysin naisen alistamiseen, niin ekonomisesti, sosiaalisesti kuin poliittisestikin. Olipa sen merkitys nykyisin länsimaissa mitä tahansa, tämä on historiallinen seikka, jota emme voi sivuuttaa. Etenkin yksityisomistuksen myötä naisen asema kurjistui entisestään, sillä nainen oli avioliitossa pelkkä kauppatavara; isältä aviomiehelle. Naisella ei ollut minkäänlaista oikeutta omaisuuteen, perintöön, tai edes omiin lapsiinsa. Ei oikeutta avioeroon, tai edes omaan sukunimeen ennen kuin vuonna 1986 (Suomi, esimerkiksi Japanissa ei vieläkään laillista). Avioliiton sisäinen raiskaus kriminalisoitiin 1994.

Tässä kiteytettynä tämä ilmeisesti varjelua kaipaava, yhteiskunnan pilarina toimiva instituutio. Perinteitä ei pidä koskaan säilyttää vain siksi, että "niin on aina ollut". Muuten eläisimme yhä maailmassa, jossa torilla kaupiteltaisiin ihmisiä ja mustat käyttäisivät eri vessaa. Perinteet eivät koskaan ole universaaleja; ne ovat aina jonkun, yleensä omistavan ja sortavan luokan, traditioita. Siksi sen sijaan että niitä yritettäisiin varjella kritiikiltä, pitää perinteitä aina kyseenalaistaa. Onneksi Suomessa tehtiin nyt niin.

Ymmärrän sinänsä konservatiivien paniikin perinteisen perhemallin murtumisesta. Kyse on tismalleen samasta paniikista, kun naisille annettiin äänioikeus ja abortti ja ehkäisypilleri tulivat laillisiksi. Kyllähän se aina on kamalaa, kun ydinperhettä, ah tuota ihanaa patriarkaaliskapitalistista unelmayksikköä, murretaan ja täten otetaan valtaa pois niiltä, joilla se aina on ollut: cis-sukupuoliselta heteromieheltä.

Onko sitten avioliitto minusta ihan kamala asia? Noh, ei, nyt kun samaa sukupuolta olevatkin voivat mennä naimisiin koen, että avioliitto instuutiona ei edusta enää ainakaan täysin sitä vastenmielisyyttä, mitä se ennen edusti. Vaikka kylläkin valehtelisin jos väittäisin, etteivätkö monet yhä tänäkin päivänä nähtävät traditiot jotka kielivät naisten alistamisesta puistattaisi. Valkoinen häämekko muistuttamassa ajasta, jolloin kunniallisen morsion täytyi olla neitsyt, miehen sukunimen ottaminen jotta suku jatkuisi patrilineaarisesti, sormus sormessa viestittämässä omaisuudesta.

Britanniassa on tahoja, jotka ajavat rekisteröidyn pariuhteen käyttöönottoa heteropareillekin, ja tämä laittaa pohtimaan - voisiko yhteiskunnassa olla muitakin perhemuotoja, kuin avioliitto?

Ja näin päästäänkin feministiseen kritiikkiin samaa sukupuolten olevien avioliitosta. Painotan vielä erittäin voimakkaasti, että olen täysin kyseisen oikeuden kannalla - vaikka oma suhtautumiseni avioliittoon instituutiona onkin kriittinen, pitää jokaisella naimisiin halajavalla olla siihen oikeus. Feministinen kritiikki aiheesta kuitenkin kuuluu näin: mitä tarkoitamme tasa-arvolla? Oli kyseessä sitten LGBT-identifioituvien, naisten tai etnisten vähemmistöjen oikeuksista, kampanjat tasa-arvon puolesta nojaavat usein assimilaatioon retoriikassaan. Tämä tarkoittaa, että sen sijaan, että tunnistaisimme ja antaisimme arvoa näiden ryhmien eroavaisuuksille, sanomme mutta hehän ovat aivan kuten mekin. "Me" ovat yleensä valkoisia, miehiä, tai tässä tapauksessa cis-sukupuolisia heteroita. Homo tai lesbo on kiva niin kauan, kun hän on monogamisessa parisuhteessa (pian avioliitossa), kuskaa lasta päiväkotiin ja asuu rivarin pätkässä, mutta mitä jos queeriys onkin jollekin jotain täysin muuta? Katsotaanko sitä silloin yhtä suvaitsevaisin (tsiisus inhoan tätä sanaa muuten) silmin? Miksei esimerkiksi Suomen jäätävässä tilassa olevaa translakia muuttamaan pyrkivä kampanja saa yhtä paljon kannatusta, kuin Tahdon-kampanja? Luultavasti ehkä siksi, että siinä mennään jo ohi monen mukavuusalueen. 


Koska olen päässyt viime aikoina eroon tukehduttavasta nihilismistäni, haluan päättää kritiikin aina jollain positiivisella. Avioliitto instituutiona ei edelleenkään ole silmissäni täysin ongelmavapaa, eikä assimilaatio ainoana tienä tasa-arvoon ole hyvä asia. Kuitenkin, uskon vakaasti, että tämä laki vei Suomessa asioita roimasti eteenpäin mitä yhdenvertaisuuden edistämiseen ja konservatismin kuoppaamiseen tulee. Ennen kaikkea se oli mieletön voitto demokratialle; kansalaisaloitteen ja -aktiivisuuden voima todella nähtiin. Enää ei tarvitse tämän asian tienoilta hävetä Suomen takapajuisuutta.

Mitä mieltä te viisaat ihmiset ruudun toisella puolella olette: mietteitä avioliitosta? Perinteistä? Assimilaatiosta?


Friday, 21 November 2014

Late twenties

Eilen alkoi virallisesti uusi etappi elämässäni, tästä lähdin olen in my late twenties (tai oikeastaan, ehkä tämän vuoden vielä vois olla mid?) ja seuraava paalu elämässä onkin sitten kolmekymppiset.

Ahdistaako? Painaako ikäkriisi? No eipä oikeastaan. Kun aloitin yliopiston 23-vuotiaana laskin olevani 26 kun viimein valmistuisin - miltäköhän sitten näyttäisin, olisinkohan jo todella aikuinen??

Niin. Pärstäkerroin ei ole kamalasti muuttunut, mitä nyt 15-vuotiaana sporttaamani nenärengas on tehnyt paluun. Sen sijaan, vasten omia olettamuksiani, pään sisällä on tapahtunut näiden parin Englannissa viettämäni vuoden aikana aika paljonkin. Nyt kun kelaan yliopiston aloittavaa 23-vuotiasta meikää väistämättä ajattelen että voi voi, mikä naiivi untuvikko siinä lyllertääkään. Eikä tuolla oikeastaan ole fyysisen iän kanssa mitään tekemistä, kehityskaareni vain on aina kulkenut omia itsepäisiä polkujaan.

Joskus mietin, että yhteiskunnan normien ja oletuksien valossa elämäni saattaa vaikuttaa aika tragikoomiselta. Olen 26-vuotias, vasta lopettelemassa kandiani ilman sen suurempaa hajua, mikä minusta sitten joskus tulee, vakavaa, tai edes semivakavaa, ihmissuhdetta ei ole ollut kuuteen vuoteen, suhtautumiseni miehiin on vähintäänkin monimutkainen ja sänkyni jaan neljän (4) pehmoretiisin kanssa.

Mutta! Tähän voitaisiin laittaa se olankohtautushymiö. Sillä paskat muiden oletuksista, vaikka joskus ne omaan tajuntaan riipivätkin. Ihan kuin musta koskaan olisi pitänytkään tulla mitään 25-vuotiaana uraputkensa aloittanutta, bleiserissä hiihtävää poikaystävän kanssa kotiaan skandinaavisen minimalistisesti sisustavaa Aikuista. Ei sillä, että tuossa olisi jotain pahaa, mutta elon muotoja on monia, kaikki varmasti yhtä hyviä niin kauan, kun itse kokee olevansa edes osapuilleen tyytyväinen.

Sillä vaikka tässä viime aikoina on ollut ilmoilla jos jonkinmoista ahdistuneisuutta, niin ei alakuloon itselläni koskaan ole ollut syynä mikään ikääntymiseen tai muiden odotuksiin vastaamiseen liittyvä.

Jotenka, oma asenteeni nykyään on ~kattellaan~. Elämä on jännä juttu, aika mahdotonta loppujen lopuksi arvata, mihin se vie. Jos ennen kolmekymppisiä olen tekemässä jotain, joka edes muistuttaa sitä mitä tavoittelen, olen tyytyväinen. Jos miestä ei maisemissa näy niin ehkä käyn jäädyttämässä munasolun tai pari, sillä tässä vuosien varrella olen tullut siihen tulokseen, että haluan ehdottomasti äidiksi, sitten joskus. Vaikka yksin. Mutta, tämä asia ei ehkä ihan vielä kuitenkaan ole ajankohtainen - palataan siis asiaan hamaassa tulevaisuudessa.

Tulevaisuus on siis aikalailla vielä sumun peitossa, mutta onneksi voin kuitenkin katsoa menneisyyteen ja kertoa teille rakkaat lukijat, mitä nämä 26 vuotta ovat minulle opettaneet:

- Lapsille on aina yhtä kiusallista puhua. Siis.....ei. Ei onnistu. Ei pysty. Musta ei koskaan tule mitään kivaa aikuista tätiä joka hössöttää ja utelee luontevasti asioita kuten "mikäs on Tiinun lempiväri?" Hyi hele.

- Ei ole mitään epäseksikkäämpää, kuin you'ren ja yourin, sekä possessiivin ja pluraalin sekoittaminen kirjoittaessa. Ja nyt puhutaan siis kielen natiiveista taitajista. Sen sijaan - puhdas kielioppi ja yleinen tapa viestiä kirjallisesti kertovat tyypistä paljon enemmän, kuin mikään "lempibändini" -lista.

- Älä koskaan syö tyhjään vatsaan salmiakin ja chilimakkaran sekoitusta, ellet halua löytää itseäsi paskantamasta vihreää ripulia (Espoon ojaan kello 6 aamulla).

- Miellyttäksesi miestä älä koskaan a) esitä tyhmempää kuin mitä olet b) pidä vahvoja mielipiteitä sisälläsi c) esitä tyyntä kun myrskyää d) kompromissaa omaa identiteettiäsi e) kyyristä itseäsi mahdollisimman pieneksi. Sen sijaan, stand tall ja ole kuka olet ja jos se jotain kauhistuttaa niin heippatirallaa.

- Feminismin päälle ymmärtäviä miehiä on olemassa. Paljon. Älä siis heilu jonkun Two and a half men -sarjaa fanittavan hemmon kanssa vain, koska ajattelet ettet parempaakaan löydä.

- Uskalla tökkiä muurahaispesää, ja ole röyhkeä, äänekäs, jääräpäinen, vihainen, tunteikas ja ärsyttävä silloin kun sille selkeästi on tarvetta.

- Yritä kohdata pelkojasi, sillä vaikka se kliseistä onkin, se yleensä todella auttaa. Viime viikolla vaihdoin ensimmäistä kertaa elämässäni tissiliivit kuntosalin pukuhuoneessa ilman hikikarpaloita aiheuttavaa piilottelua, sillä vaikka olenkin suomalainen ja kasvanut suhteellisen alastomassa perheessä, on suhteeni vartalooni ollut ongelmallinen yli 10 vuotta. Vaikka ajatus oli ensin kauhistuttava, loppujen lopuksi pukkarinakuilusta tuli hyvin voimaannuttava fiilis.

- Lappuhaalareilla ei ole yläikärajaa eikä napapaita kaipaa seurakseen timmiä fitness-yläkroppaa. Älä anna kenenkään uskotella toiste!

- Vältä tyyppejä, jotka a) pitävät kokonaisen pitsan/suklaalevyn syömistä suurenakin (häpeällisenä) saavutuksena b) ottavat kuntosalilla peili-selfieitä c) käyttävät hashtagia #blessed d) aloittavat lauseen "en ole rasisti MUTTA..." e) suhtautuvat coolisti ja nauramatta päivänselvästi hauskoihin juttuihin kuten Horniman Museumiin tai James Perseen.


(Syntymäpäiväni tunnelmat)
Baby you're a firework, come and let your colours burst, make 'em go ah ah ah, you're gonna leave them all in awe, awe, awe