Sunday, 27 July 2014

Pitkä tukka

Odotukset:




Todellisuus:




Ei mitään henkilökohtaista, Eicca. Mutta ärsyttää!!

Terveisin,
~Kasvatusoperaatio käynnissä (ja permanentti harkinnassa)~

Thursday, 24 July 2014

June-July



Sydämessäin on jättimäinen Jerryn jättämä aukko. :'(

Kahden kuukauden pikakelaus:

Kesäkuu.

Talomme eteen ilmestyi "To Let" -kyltti ja sen myötä haikea fiilis siitä, että lähtö tosiaan teki vääjäämättä tuloaan. 

Osallistuin 8-tuntiseen Feminist Writing -seminaariin. En ole koskaan nähnyt samassa tilassa niin paljon tismalleen samanlaisia hiusmalleja (niskasta lyhyt, päältä pidempi -tyylinen semipotta). En tiedä opinko mitään uutta, mutta sain helpotusta tuona hetkenä kokemaani feministiseen tuskaan.

Japanilainen ystäväni, jota en ollut nähnyt kahteen vuoteen, tuli viikoksi Lontooseen. Japanini oli ensin aika karmaisevaa, mutta alkoi lopulta soljumaan ihan kiitettävästi. Olen tässä harkinnut japanin tuntien aloittamista uudelleen syksyllä, kielen ruostuminen ahdistaa. Yuumin kanssa porhallettiin ympäri Londonia, näin itsekin näin mukavasti kahden vuoden täällä elostelun jälkeen mm. semmoiset paikat kuin Buckinghamin palatsi ja Westminster Abbey. Oon hieman laiskanpuoleinen turreilija. 


Yuumi palasi takaisin Tokioon - päivän myöhässä tosin, hälle nimittäin tapahtui se jokaisen matkailijan kauhu, jonka kuitenkaan ei pitäisi olla mahdollista tapahtuvan: lentopäivän väärin muistaminen. Aikamoinen soppahan siitä syntyi, mutta loppujen lopuksi ystäväni oli matkalla kohti Japania, suunniteltua 400 puntaa köyhempänä tosin.

Aloitin kämppien metsästyksen. Parin läävän jälkeen vastaan tuli ihan ookoolta vaikuttava huone, jonka fyysinen sijainti vaikutti loistavalta yliopiston ja duunin suhteen. Maksoin varausmaksun.

Heinäkuu.

Kirjoitin vuokrasopimuksen ja aloitin hitaan tavaroiden roudauksen Bankhurst Roadilta uuteen, astetta urbaanimpaan (tuon sanan kaikissa mahdollisissa merkityksissä) luukkuun. Googletin uuden asuinalueen ja vietin tuntikausia lukien juttuja puukotuksista, ammuskeluista, veitsiä kanniskelevista 10-vuotiaista ja erinäisistä jengeistä. Yöllä ei tullut uni.

Viimeiset päivät vanhalla talolla menivät pakkailun ja parkumisen merkeissä, rinnassa oli painava surullisen haikea möntti, joka ilmestyy aina jonkin suuren käänteen astellessa elämään. Asuin parhaimpien ystävieni kanssa samassa talossa kaksi pitkää vuotta, ja ajatus ei vain muutosta toiseen paikkaan, vaan siitä ettei mikään tulisi enää koskaan olemaan niin kuin ennen ystävien palatessa pysyvästi Suomeen sai palan kurkkuun useammin kuin kerran. Fiilikset olivat samat kuin muuttaessani kolme vuotta sitten Japanista takaisin Suomeen. 

Olen muuttanut tähän astisessa elämässäni useasti, niin asuntoa kuin maatakin, sanonut lukemattomia hyvästejä ja aloittanut uusia elämänvaiheita, mutta ei se vaan koskaan helppoa ole. En tiedä millainen kuva blogin myötä joillekin on muodostunut, mutta let put things straight: olen ylivoimaisen sentimentaalinen, asioita raskaalla kädellä dramatisoiva herkkis - en mikään konfidentti hälläväliä kosmopoliitti. 


Muutin tosiaan Catfordista Peckhamiin, SE-postinumerosta toiseen. Lontoon sosiologiasta voisi tehdä oman postauksensa tai vaikka viisi, mutta kyseessä on etelän alue, joka tällä hetkellä tuntuu olevan erityisen up and coming. On taidegalleriaa, kattobaaria, klubia ja kahvilaa. Sitten toisaalta taas on paljon köyhyyttä ja rikollisuutta - vaikka no, Lontoon ylivoimaisesti korkeimmat rikos- ja väkivaltaluvut ovat Westminsterin boroughissa, eli aivan ydinkeskustassa. Peckham on myös Iso-Britannian etnisesti monimuotoisimpia naapurustoja: 30% asukkaista on valkoisia brittejä, kun taas n. 60% on afrikkalais- ja karibialaistaustaisia, mikä näkyy mm. siinä, että taloni lähistöllä on varmaan viisi kirkkoa. 

Peckhamillakin on hyvä- ja huonomaineisest alueensa, ja totta kai päädyin asumaan siihen kaikkein pahamaineisimpaan. Näin jälkiviisaana tuskin olisin muuttanut tälle kadulle, vaikka tämän alueen regeneraatioon onkin kaupunki käyttänyt satoja miljoonia, mutta toistaiseksi en ole nähnyt tai kuullut mitään epäilyttävää. Kaduilla bostailee lähinnä kirkuvia lapsia. Köyhien, ja eritoteen mustien köyhien, ihmisten demonisointi on ällöttävää ja perustuu usein puhtaasti rasismiin, mutta täytyy myöntää, että kaikkien jengeistä kertovien kauhujuttujen lukemisen jälkeen pimeällä yksin käveleminen laittaa pienen tortun punttiin. 

Jos olette kesällä Lontoossa niin Peckhamissa sijaitseva parkkihallin 10. kerrokseen pystytetty kattoterde Frank's on a must. Mahtavat näkymät, suhteellisen halvat juomat (ainakin muihin, yleensä aika fiineihin, kattobaareihin verrattuna), paljon lokaalia jengiä ja muutama ihan hottis baarimikko. 

Oma suhteeni SE15:n on sellaista love/hate-laatua.

Kämppikseni ovat englantia juurikaan taitamaton slaavilainen pariskunta ja Northern opiskelijatyttö, jonka poikaystävä on Afganistanissa palvellut sotilas, joka on ollut mm. Suomessa sotilasharjoituksissa. Kaikkea sitä.

Töissä on ollut draamaisaa, kotipuolessa myös. Omassa henkilökohtaisessa elämässäni ei juurikaan, aika on mennyt muiden draamoja ahdistellessa (ja Friday Night Dinneriä sekä Fresh Meatin uusintoja tuijotellessa). Lontoossa on ollut kertakaikkisen mahtavat helteet, vaikka olen päässyt niistä nauttimaan puiston sijaan lähinnä duunipaikan varastohuoneessa. En silti valita, nimittäin en voisi olla kiitollisempi mahtavista työkavereista, joiden kanssa aika kuluu mm. googletellessa nippelitietoa, kuten "onko puudelin kakka valkoista?".

Viikon päästä kutsuu Helsinki-Turku-Helsinki.

Tuesday, 22 July 2014

Japanilainen Lontoo

Feminismistä toiseen pässhöniini elikkäs Japaniin. Tämä on kaikille teille kaltaisilleni weeaboille, jotka ette ole päässeet porhaltamaan Japanin maaperälle, mutta syystä tai toisesta löydätte itsenne ehanilta Brittein saarilta ja Lontoosta. Täälläkin meinaa pääsee erittäin mukavasti nipponilaiseen tunnelmaan - jos tietää minne mennä (suunnaksi kannattaa ottaa Soho).

Siispä tässä pari vinkkiä soijan hajuiseen Lontooseen:


~ELINTARVIKKEET~


Japan Centre
19 Shaftesbury Avenue, Soho, W1D 7ED
Jokaisen Japani-friikin ykköspaikka Lontoossa, tunnelmaan pääsee jo heti kauppaan sisään astuessa kun vastassa on japanilaiseen tyyliin erittäin kapoisat rullaportaat. Täältä löytyy niin konbini-tyyliset bentout ja yakitorit suoraan napaan vedettäväksi, kuin kattava valikoima elintarvikkeita, astioita ja vaikkapa aikakauslehtiä. Hinnat ovat luonnollisesti ehtoja japanilaisia supermarkketteja tyyriimmät, mutta eivät sentään ihan kamalan kiskurit. Ostosvinkkejä: vihreä tee, pakastetut gyoza-dumplingit ja niihin sopiva gyoza-kastike, ramen-ainekset, seesaminsiemensalaattikastike, yakiniku-kastikkeet...

Arigato Japanese Supermarket
45-50 Brewer Street, Soho, W1F 9TG
Nimensä mukaisesti japanilainen supermarketti. Pienempi valikoima kuin Japan Centressä, mutta og-japanilainen meininki ja jos Sohon hoodseilla sattuu pyörimään niin kannattaa käväistä. 

Chinatown
WC2
Kiinan mainitseminen Japanista puhuttaessa on aina emämunaus, mutta länsimaassa kun ollaan niin Japani-loverille löytyy myös Chinatownista kaikennäköistä. Suosittelen eritoten lukuisista kiinalaisista off licenseista saatavia jää vihreä tee -pulloja, jotka jokainen Japanissa ollut tuntee, mutta joita ei mistään Länkkäreistä tunnu saavan. Länsimaalainen versio kylmästä vihreästä teestä kun on yleensä jotain ihan karmaisevaa sokerista litkua. 


~RAMEN~
(unohtakaa limaiset sushi-rullat, ramen on parasta mitä Japani ruoan saralla voi tarjota!)


Bone Daddies
31 Peter St, Soho, W1F 0AR
Lontoossa on vasta hiljattain hoksattu ramenin ihanuus, ja muutama aitouteen pyrkivä ramen-pysti on Sohoon avautunut. Tätä ei voi tarpeeksi korostaa, mutta ramen pitää olla tehty just eikä melkeen oikein, muuten maku saattaa olla erittäin kyseenalainen/laimea. Rikkaan sopan saamiseksi possunluita keitetään yleensä tuntikausia.  Tässä muuten erittäin itsekäs syy siihen, miksen koskaan voisi olla vege - elämä ilman ramenia on ajatuksena liian karmaiseva. Vegeversioita on kyllä olemassa ainakin täällä lännessä, mutta eivät ne usein liippaa lähellekään sillä ramenin pointti on juuri luiden keittämisessä. Tosin jos joku on syönyt jossain hyvää vegeramenia niin saa vinkata! Länkkäreissä tarjoiltava ramen tuskin muutenkaan koskaan voi päästä samaan makujen harmoniaan kuin japanilainen aito tavara, mutta varteenotettavia vaihtoehtoja onneksi on olemassa. 

Bone Daddies taitaa olla tällä hetkellä Lontoon suosituin ramen-mesta. Sisustus on rockabilly-tyylinen ja musa pauhaa - täysin erilainen meininki siis kuin Japanin piskuisissa ramenpuljuissa, länsimaissa ramen-ravintolat tuntuvat pyrkivän aina hieman fiinimpää atmosfääriin. Hinta on täten myös tyyriimpi, Japanissa ramen-annoksen saa yleensä 900 jenillä, täällä se kustantaa vähintään kymmenen puntaa. Bone Daddiesin tonkotsu oli hienoinen pettymys laimeine keittoineen, tulinen ja pähkinäinen tan tan men taas on oma suosikkini menusta, misosta ei ole kokemusta. Ei vedä vertoja Japanille, mutta jokaisen pitäisi silti ehdottomasti Lontoon reissulla käydä täällä. Tukka ponnarille, ruokalappu rinnuksille ja kovaäänisesti ryystämään ehtaan aasialaiseen tapaan!

Tonkotsu
63 Dean St, Soho, W1D 4QG
Ramen-maun mukaisesti nimetty rafla, Sohossa tämäkin ja vielä aivan lähellä Bone Daddiesiä. Nimikkoramen eli tonkotsu jakaa mielipiteitä kaveripiirissä; omasta mielestäni se oli todella hyvää. Sopassa ei ole menmaa eli käyneitä bambun versoja säästelty, mikä ehkä jollekin aasialaiseen ruokaan tottumattomalle voi olla jännä hetki ("tää haisee ihan hevoselle" -ystävä), mutta menma kyllä kuuluu rameniin kuin ketsuppi ranskiksiin. Täällä sisustus on kivan puinen ja jotenkin enemmän aasiavibainen, jos Bone Daddiesissä on kamalat jonot niin suosittelisin kokeilemaan Tonkotsua. 


Vielä kokeilematta: Shoryu ja Ittenbari. Ainakin Ittenbaria japanilainen ystäväni ylisti, joten se on ehdottomasti seuraavana testilistalla. Kaikki ramen-kokemukset Lontoosta saa muuten reportoida kommenttiboksiin, tämä on minulle sydämenasia. Ja ylipäänsä jos tiedät hyvän, ei-liian-kalliin japanilaisen ravintolan, niin kerro toki!


~BENTOU~


Wasabi
Vähän joka puolella
Elämäni pelastaja, paras take away lounasketju evör. Täältä saa myös sushia, keittoja, ynnä muuta höttöä, mutta parhautta on lämpimät japanilaistyyliset lounas eli bentou-boksit, jotka kustantavat 4.95/5.95, pitävät sisällään oikeasti ISON määrän ruokaa ja makukin on kohdallaan - aidot Japani-fiilikset taattu. 5/5 tähteä.

Itsu
Vähän joka puolella
Tähän ketjuun ei voi olla törmäämättä Lontoossa, ja luotaantyöntävästä logosta ja graafisesta suunnittelusta huolimatta sisään kannattaa harppoa jos kaipaa aasialaistyylistä kylmää purtavaa. Lounasboksit on siinä 4 punnan hujakoilla mutta eivät vedä vertoja Wasabille, salmon ja chicken teriyaki ovat lempparini, miinusta tosin annoskoosta sillä itselleni jää yleensä vielä nälkä. 

~KARAOKE~



Epoc
30 Brewer Street, Soho, W1F 0SS
Lontoon salattu helmi - eeppinen karaoke Epoc. Kun pöllähdät tuohon osoitteeseen paikalla nököttää pikkuruinen käytettyjen japanilaisten kirjojen putiikki, mutta älä anna sen hämätä: kaupan takaosassa pyörii ehta japanilainen karaoke koppeineen kaikkineen. Kyltit seinillä jotka ilmoittavat karaoken olemassa olosta ovat vain japaniksi, joten paikka on (onneksi) pysynyt aika hyvänä salaisuutena. Karaoke kustantaa yhdeltä henkilöltä noin kympin (2 h), riippuen ryhmän koosta. Varaus kannattaa tehdä etukäteen, deposit on hinnasta puolet. Mukaan omat juomat ja snacksit! Vinkki: kannattaa varata 2 tunnin sijasta 3, todistetusti 2 ei ole koskaan riittänyt mihinkään.

***

Jos teillä on vielä jotain listalle lisättävää niin kertokaahan, onegai shimasu!

Friday, 18 July 2014

Vahinkokesäloma

Blogi päätyi vahingossa yli kuukauden kesälomalle elämän ollessa aika hektistä, mutta halusin vain tulla kertomaan että elossa ollaan ja linjoille palaillaan mitä pikimmiten (luultavasti jo huomenissa)! 

Pysykää siis langoilla xxxxx


Wednesday, 11 June 2014

Miksi F-sana pelottaa kuin tarttuva tauti

Olin todella innoissani, kun huomasin Naisasialiitto Unionin perustaneen uuden FemAct-ryhmän, jonka tarkoituksena on "muuttaa feminismi ääriliikkeestä kansanliikkeeksi". Jes, viimeinkin aktiivista feminististä toimintaa Suomeen!

Myönnettäköön rehellisyyden nimissä kuitenkin, että alkureaktioni kuullessani tästä ensimmäisestä kampanjavideosta ei ollut pelkästään positiivinen. Kuten edellisessä postauksessa mainitsin, mielestäni feminismi todella tarvitsee miehiä liittolaisikseen, mutta en voi olla pohtimatta syitä siihen, miksi ensimmäisen kampanjan pääosassa ovat yksin miehet - niin harva suomalainen nainenkaan suostuu kutsumaan itseään feministiksi. Ajatus siitä, että tullakseen suureksi kansanliikkeeksi, tullakseen todella kuulluksi, feminismi tarvitsee sanansaattajakseen miehiä, vaikka naiset ovat yrittäneet tuoda näitä asioita kaikkien tietoisuuteen vuosikymmeniä, on loppujen lopuksi aika masentava. Se vain vahvistaa surullista käsitystämme siitä, että maskuliinisuus on uskottavampaa, rationaalisempaa - käsitystä, jonka murtamisen eteen feministit ovat  rajusti työskennelleet. 

Sitten katsoin videon. 

En tiedä, olinko jo alunperin herkkiksellä tuulella, mutta tippa meinasi tulla linssiin liikutuksesta, ja ennenkaikkea, kiitollisuudesta. Ei, feminismi ei tarvitse julkkismiesten siunausta noustakseen varteenotettavaksi palluraksi maamme sosiaalipoliittisella agendalla, mutta feminismin tullessa puheeksi olen itse niin tottunut miehiltä tulevaan naljailuun, piikittelyyn, vähättelyyn ja kyseenalaistamiseen, että vaihteeksi tälläinen myötätuntoinen puheenvuoro oikeasti kosketti. 

It is not the job of the oppressed to educate their oppressors on yleinen teesi niin kutsutuissa social justice -ympyröissä (oikeudenmukaisuusympyrät?), ja vaikka itse kyllä yleensä ihan mieluusti paasaan syrjinnästä ja sorrosta, joskus sitä vain tuntee itsensä todella väsyneeksi. Twitter ja Fabo on järisyttävää naisvihaa pullollaan, ja niitä kommentteja lukiessa aika ajoin iskee melko lamaantunut olo ja maailmanahdistus lankeaa päälle, ja juuri siksi tämä video onkin ihana, raikas - toiveikas - tuulahdus. 

Seison edelleen kaiken tuon takana, mistä puhuin alkuun. Tällä videolla feministeiksi tunnustautuvia miehiä ei pidä aploodata yhtään sen enempää rohkeudesta, kuin kaikkia niitä feministinaisia, jotka ovat asian eteen työskennelleet hiki hatussa kaiken aikaa saamatta vaivannäölleen hienoa videota. Mutta tämä klippi, ja eritoteen FemActin perustaminen, on kuitenkin valoisa merkki siitä, että jotain on tapahtumassa. Ja luultavasti tämä on vain alkua.

Tässä itse video, Tommy Lindgrenin sanoituksella:



Ps. Ylellä mahtava Maryan Abdulkarimin, itsensä mustaksi muslimifeministiksi identifioivan Naisasialiitto Unionin varapuheenjohtajan, haastattelu, jossa keskustellaan mm. intersektionaalisuudesta. Lämpimästi suosittelen kuuntelemaan!