Friday, 21 November 2014

Late twenties

Eilen alkoi virallisesti uusi etappi elämässäni, tästä lähdin olen in my late twenties (tai oikeastaan, ehkä tämän vuoden vielä vois olla mid?) ja seuraava paalu elämässä onkin sitten kolmekymppiset.

Ahdistaako? Painaako ikäkriisi? No eipä oikeastaan. Kun aloitin yliopiston 23-vuotiaana laskin olevani 26 kun viimein valmistuisin - miltäköhän sitten näyttäisin, olisinkohan jo todella aikuinen??

Niin. Pärstäkerroin ei ole kamalasti muuttunut, mitä nyt 15-vuotiaana sporttaamani nenärengas on tehnyt paluun. Sen sijaan, vasten omia olettamuksiani, pään sisällä on tapahtunut näiden parin Englannissa viettämäni vuoden aikana aika paljonkin. Nyt kun kelaan yliopiston aloittavaa 23-vuotiasta meikää väistämättä ajattelen että voi voi, mikä naiivi untuvikko siinä lyllertääkään. Eikä tuolla oikeastaan ole fyysisen iän kanssa mitään tekemistä, kehityskaareni vain on aina kulkenut omia itsepäisiä polkujaan.

Joskus mietin, että yhteiskunnan normien ja oletuksien valossa elämäni saattaa vaikuttaa aika tragikoomiselta. Olen 26-vuotias, vasta lopettelemassa kandiani ilman sen suurempaa hajua, mikä minusta sitten joskus tulee, vakavaa, tai edes semivakavaa, ihmissuhdetta ei ole ollut kuuteen vuoteen, suhtautumiseni miehiin on vähintäänkin monimutkainen ja sänkyni jaan neljän (4) pehmoretiisin kanssa.

Mutta! Tähän voitaisiin laittaa se olankohtautushymiö. Sillä paskat muiden oletuksista, vaikka joskus ne omaan tajuntaan riipivätkin. Ihan kuin musta koskaan olisi pitänytkään tulla mitään 25-vuotiaana uraputkensa aloittanutta, bleiserissä hiihtävää poikaystävän kanssa kotiaan skandinaavisen minimalistisesti sisustavaa Aikuista. Ei sillä, että tuossa olisi jotain pahaa, mutta elon muotoja on monia, kaikki varmasti yhtä hyviä niin kauan, kun itse kokee olevansa edes osapuilleen tyytyväinen.

Sillä vaikka tässä viime aikoina on ollut ilmoilla jos jonkinmoista ahdistuneisuutta, niin ei alakuloon itselläni koskaan ole ollut syynä mikään ikääntymiseen tai muiden odotuksiin vastaamiseen liittyvä.

Jotenka, oma asenteeni nykyään on ~kattellaan~. Elämä on jännä juttu, aika mahdotonta loppujen lopuksi arvata, mihin se vie. Jos ennen kolmekymppisiä olen tekemässä jotain, joka edes muistuttaa sitä mitä tavoittelen, olen tyytyväinen. Jos miestä ei maisemissa näy niin ehkä käyn jäädyttämässä munasolun tai pari, sillä tässä vuosien varrella olen tullut siihen tulokseen, että haluan ehdottomasti äidiksi, sitten joskus. Vaikka yksin. Mutta, tämä asia ei ehkä ihan vielä kuitenkaan ole ajankohtainen - palataan siis asiaan hamaassa tulevaisuudessa.

Tulevaisuus on siis aikalailla vielä sumun peitossa, mutta onneksi voin kuitenkin katsoa menneisyyteen ja kertoa teille rakkaat lukijat, mitä nämä 26 vuotta ovat minulle opettaneet:

- Lapsille on aina yhtä kiusallista puhua. Siis.....ei. Ei onnistu. Ei pysty. Musta ei koskaan tule mitään kivaa aikuista tätiä joka hössöttää ja utelee luontevasti asioita kuten "mikäs on Tiinun lempiväri?" Hyi hele.

- Ei ole mitään epäseksikkäämpää, kuin you'ren ja yourin, sekä possessiivin ja pluraalin sekoittaminen kirjoittaessa. Ja nyt puhutaan siis kielen natiiveista taitajista. Sen sijaan - puhdas kielioppi ja yleinen tapa viestiä kirjallisesti kertovat tyypistä paljon enemmän, kuin mikään "lempibändini" -lista.

- Älä koskaan syö tyhjään vatsaan salmiakin ja chilimakkaran sekoitusta, ellet halua löytää itseäsi paskantamasta vihreää ripulia (Espoon ojaan kello 6 aamulla).

- Miellyttäksesi miestä älä koskaan a) esitä tyhmempää kuin mitä olet b) pidä vahvoja mielipiteitä sisälläsi c) esitä tyyntä kun myrskyää d) kompromissaa omaa identiteettiäsi e) kyyristä itseäsi mahdollisimman pieneksi. Sen sijaan, stand tall ja ole kuka olet ja jos se jotain kauhistuttaa niin heippatirallaa.

- Feminismin päälle ymmärtäviä miehiä on olemassa. Paljon. Älä siis heilu jonkun Two and a half men -sarjaa fanittavan hemmon kanssa vain, koska ajattelet ettet parempaakaan löydä.

- Uskalla tökkiä muurahaispesää, ja ole röyhkeä, äänekäs, jääräpäinen, vihainen, tunteikas ja ärsyttävä silloin kun sille selkeästi on tarvetta.

- Yritä kohdata pelkojasi, sillä vaikka se kliseistä onkin, se yleensä todella auttaa. Viime viikolla vaihdoin ensimmäistä kertaa elämässäni tissiliivit kuntosalin pukuhuoneessa ilman hikikarpaloita aiheuttavaa piilottelua, sillä vaikka olenkin suomalainen ja kasvanut suhteellisen alastomassa perheessä, on suhteeni vartalooni ollut ongelmallinen yli 10 vuotta. Vaikka ajatus oli ensin kauhistuttava, loppujen lopuksi pukkarinakuilusta tuli hyvin voimaannuttava fiilis.

- Lappuhaalareilla ei ole yläikärajaa eikä napapaita kaipaa seurakseen timmiä fitness-yläkroppaa. Älä anna kenenkään uskotella toiste!

- Vältä tyyppejä, jotka a) pitävät kokonaisen pitsan/suklaalevyn syömistä suurenakin (häpeällisenä) saavutuksena b) ottavat kuntosalilla peili-selfieitä c) käyttävät hashtagia #blessed d) aloittavat lauseen "en ole rasisti MUTTA..." e) suhtautuvat coolisti ja nauramatta päivänselvästi hauskoihin juttuihin kuten Horniman Museumiin tai James Perseen.


(Syntymäpäiväni tunnelmat)
Baby you're a firework, come and let your colours burst, make 'em go ah ah ah, you're gonna leave them all in awe, awe, awe

Thursday, 30 October 2014

Feministinen Foorumi Helsingissä

Jes, kerrankin sattuu tapahtumaan jotain juuri silloin, kun olen visiitillä Suomessa!

Ensi viikon lauantaina 8. marraskuuta järjestetään Suomen toinen (?) Feministinen Foorumi Helsingin ruotsinkielisellä työväenopistolla, klo 10-16. Tässä tapahtuman tarkempi kuvaus:

"FemF on Suomen ensimmäinen Feministinen Foorumi, jossa yhteiskunnallinen keskustelu feministisin näkökulmin käy kuumana ja jossa ajatukset ja ideat muodostuvat!

Feministinen foorumi on kokonainen päivä keskustelua, luentoja, työpajoja, taidetta, teatteria, musiikkia ja performansseja. Virallisen ohjelman lisäksi paikalla on tilaa järjestöille ja kustantamoille sekä muille, jotka haluavat esitellä itseään ja toimintaansa, myös kirjoja ja aikakauslehtiä on esillä. Tilaa on myös yleiselle keskustelulle ja hengailulle. FemF on esteetön, ilmainen ja monikielinen. Tapahtumassa lapsiparkki leluineen."

Ohjelma on katsottavissa täältä ja kuulostaa todella hyvältä, omaan silmääni tarttuivat eritoteen seuraavat:

Queeractivists from Denmark – Anne 
Gertsen & Karo Warfinger
10.00-11.45 – Room 44
Queerfeminism 101: talk about basic queerfeminism, a short workshop and time for questions and debate

Feminismi kansanliikkeeksi -ideapaja
12.00-13.45 – Sali: 22
Tule ideoimaan FemActin kanssa miten feminismi muutetaan kansanliikkeeksi: mihin tulisi mielestäsi puuttua ja millaisin keinoin? FemAct toteuttaa feministisiä kampanjoita, jotka tähtäävät sukupuolten välisen tasa-arvon vahvistamiseen. Pohjautuuko seuraava kamppis juuri sinun ideaasi?

MIAU!!! Feministisen kissa-pienlehden tekoa!
12.00-15.45 – Taidesali
Tervetuloa ideoimaan, kirjoittamaan ja kuvittamaan kissa-aiheista zineä. Tarjoamme muutaman inspiroivan miniluennon ja vallankumouksellista seuraa. Käpälät töihin! Sopii myös lapsille!

On abortion and the debate in Norway
13.00-13.45 – Room 44
Ida Bergstrøm speaks about abortion, the debate in Norway and her upcoming book.

Seksivau. Katso kuvat!
14.00-15.45 – Sali 21
Työpajassa pohdimme keitä valtavirtamediassa näkyy ja kuka jää näkymättömäksi. Löydätkö itsesi puhuvien päiden joukosta? Miten mediatekstejä voisi kirjoittaa tasa-arvoisemmin ja normikriittisemmin?

Millaista on feministinen politiikkaa?
14.00-14.45 – Sali 44
Tule mukaan keskustelemaana siitä, millaista on feministinen politiikka ja kuinka suomalaisesta politiikasta saataisiin feministisempää. Mukana keskustelussa eduskuntavaaliehdokkaita.

Feministinen rooli –draamatyöpaja, 16–28-vuotiaille
14.00-15.45 – Juhlasali 
Näkyykö teattereiden lavoilla, elokuvissa tai tv-sarjoissa feministisiä hahmoja? 
Miten rooli voi olla feministinen, millainen se silloin on? Työpajassa pohditaan teatteriharjoitusten kautta erilaisia fiktiivisiä rooleja ja luodaan oma feministinen hahmo. Työpajan ohjaajat Leila Hellman-Eronen ja Anna-Sofia Sysser ovat teatteri-ilmaisun ohjaajia ja työskentelevät Helsingin Tyttöjen Talolla.

Sukupuolen moninaisuus ja feminismi
15.00-15.45 – Sali: 22
Paneelissa keskustellaan sukupuolen moninaisuudesta suhteessa feministisen ajattelun perinteeseen ja politiikkaan. Pohdimme, tarvitseeko feministinen politiikka yhtenäisen (nais)toimijan? Pyrimme keskustelussa avaamaan ja problematisoimaan feminismin rajoja.


Sanomattakin selvää - olen super innoissani!! Ihanaa päästä vähän haistelemaan Suomen feminististen piirien tuulia. 

Kommaa jos olet tulossa, siellä nähdään!

(Ps. Uusi ulkoasu! Kaikki nyt vaan on parempaa pinkkinä.)

Wednesday, 22 October 2014

Suomi vs. Britannia - syväanalyysi



Kuten edellisessä postauksessa lupasin, nyt koittaa pitkä rantti analyysi niistä asioista, jotka täällä Englannissa/Britanniassa mielestäni poikkeavat verrattuna Suomeen, ja omasta suhteestani niihin (huomatkaa, miten mielipiteeni on muuttunut joidenkin juttujen kohdalla parissa vuodessa):

Kieli. Ylläri pylläri, täällä puhutaan englantia. Olen erittäin onnellinen siitä, että pystyn puhumaan suomea suomalaisten ystävien kanssa myös täällä, sillä let's face it - ei mikään voita kunnon tunteiden purkausta suomeksi, mutta ra-kas-tan kuitenkin sitä, että normaalin päivittäisen elon saa hoitaa englanniksi. Englanti se vaan on erittäin mainio kieli. Ja vaikka se oudolta kuulostaakin, sillä enhän ole natiivi, mutta mielestäni englanniksi on helpompi ilmaista tunteita ja ajatuksia. Englanti kielenä on jotenkin...helpommin jäsenneltävissä kuin suomi. En tiedä olenko ainoa ulkosuomalainen, jota on alkanut häiritsemään suomen kielen prepositiottomuus (vrt. lack of prepositions)? Tiedättekö, suomessa pitää aina päästä sanan (joka on usein ylipitkä) loppuun ennen kuin saa selville sen merkityksen suhteessa muuhun lauseeseen. Ja tämäkös on vallan vaivalloista. Pointtini siis - pidän englannista kielenä paljon. En ole siinä täydellinen ja haen joskus edelleen sanoja (samaa teen kyllä suomeksikin, puhuminen ei nääs koskaan ole ollut suurin talenttini), mutta se on oiva kieli arkipäivän kommunikaatioon. Tykkään myös siitä, että englannin kielisessä maassa saa luonnollisesti käyttää kaikkia mehukkaita popkulttuurista poimittuja sanoja ja sanontoja ilman, että joku valittaa englismeistä.

Vielä aksenteista. Kirjoitin kaksi vuotta sitten, etten voi sietää pohjoisen, etenkään Liverpoolin, aksentteja. Blogia seuranneille ei liene yllätys, että nykyisin ääni kellossa on täysin vastakkainen. Liverpoolin scouse, Newcastlen geordie ja kaikki muut pohjoisen aksentit ovat parasta Britannian antia (on muuten hyvin jännä, miten paljon pohjoisen murteissa on norjasta lainattuja sanoja ja sanontoja). Tuskin missään muualla maailmassa on yhtä rikas kielellinen anti kuin täällä. Verrattain pienelle saarelle mahtuu aivan järisyttävä määrä erilaisia aksentteja ja murteita, siksei voidakaan puhua yleisesti "brittiaksentista". Se aksentti, mitä tuolla yleensä tarkoitetaan, on mielestäni se ehdottomasti tylsin. Kauheaa muuten lontoolaisena myöntää, mutta en lämpene myöskään rakkaan pääkaupunkimme aksentille. Pohjoinen Englanti ja Skotlanti (etenkin Edinburgh!) kunniaan. Ennen pidin myös irkkuaksentista, mutta sittemmin satunnaiset irlantilaiset ihmiset elämässäni ovat onnistuneet pilaamaan sen...

Oma aksenttini on edelleen aikamoinen mishmash, vaikka kyllä se kahdessa vuodessa on varmaankin brittiytynyt. Koska englanti on toinen kieleni, ja täten mulla ei ole alueellista aksenttia omasta takaa, vaihtelee se aika paljon seurasta ja muusta kielellisestä ilmapiiristä riippuen. Jos olen tuijottanut  edelliset päivät Parks&Recciä monta jaksoa putkeen, puhe saattaa olla enemmän amerikkalaisvibaista, jos taas on tullut vietettyä paljon aikaa brittien kanssa, on puhekin enemmän brittiä jne. Olen kyllä miettinyt, että jos olisin asunut kaksi vuotta Yhdysvalloissa, olisi aksenttini varmasti paljon enemmän jenkki kuin mitä se nyt on britti; loppujen lopuksi brittiaksenttia on tämän elämän aikana tullut kuultua paljon vähemmän, kuin amerikkalaista. Lontoo-eloni aikana sadelleet arvaukset syntyperästäni ovat: Amerikka, Saksa, Ruotsi, yleisesti pohjoismaalainen/skandi (tätä kuulee eniten), Irlanti, Liettua ja Etelä-Afrikka. Tiedä häntä.

(Oletteko muuten Britanniassa asuvat huomanneet, kuinka amerikkalainen aksentti alkaa kuulostaa täysin absurdilta? Ei niinkään esimerkiksi amerikkalaisessa tv-sarjassa, mutta jos muuten brittiläisessä ympäristössä, oikeassa elämässä tai telkkarissa, kuulee yhtäkkiä jenkkiaksenttia, tulee vähän sellainen are you for real mate -olo)

Small talk & kohteliaisuuskulttuuri. Tämäkin liittyy semisti kieleen. Mutta ah, kuinka kiehtova juttu kieli onkaan! Se ei ole vain sanoja ja lauseita, vaan uusi kieli on aina uusi tapa jäsentää maailmaa. Kieli on siis maailmankatsomus. Anyhow, small talk. Suomalaiset yleensä ottaen heittaavat small talkkia antaumuksella. Minäkin kuuluin tuohn porukkaan, mutta sitten tajusin, ettei vika ole small talkissa, vaan nimenomaan kielessä. Suomen kieli ei taivu small talkkiin muuten kuin erittäin väkinäisen kiusallisesti, kun taas englanti on siihen täydellistä. Tykkään small talk -kulttuurista täällä paljon; musta on kivaa tulla töihin/ilmaantua paikkoihin ja käydä läpi perinteinen you alright? yeah i'm fine thanks and you? what have you been up to? how have you been? -rumba, sillä vaikka siinä ei sen syvällisempää merkitystä olisikaan, tulee siitä mukavan lämmin fiilis. 

Kohteliaisuus ja yleinen ihmisten välinen kanssakäyminen on mielestäni täällä aika erilaista verrattuna Suomeen. Suomalainen leimaantuu melko nopeasti törkeäksi brittiläisellä sosiaalisen kanssakäymisen barometrillä, esimerkiksi kaverini englantilainen poikaystävä kauhisteli tapaa, jolla puhumme toisillemme. Tietysti tässäkin on individuaalisia eroja, mutta siinä missä britit usein puhuvat kaverien kesken tyyliin "hey babe/darl/lovely xxxxx" ainakin omassa suomalaisessa kaveripiirissäni kaikki kuolisivat nauruun, jos kutsuisin jotain epäironisesti "babeksi". Brittihuumori on tunnettu sarkasmistaan ja itseironiastan, mutta väittäisin, että vaikka suomalainen huumorintaju yleisesti on erittäin sarkasmipitoista, on se myös erittäin kuivaa verrattuna brittibäntteriin.

Japanissa ja Britanniassa asuminen on myös saanut pohtimaan omaa kohteliaisuutta/huomaavaisuutta muita ihmisiä kohtaan, tai no, oikeastaan sen puutetta. Siinä missä britit kysyvät saisiko olla kupponen teetä, usein suomalaisessa porukassamme tapellaan siitä, kenen vuoro on painaa ON-nappia teenkeittimessä (sillä eihän kukaan halua nousta sohvalta). Britti/japaniporukassa ravintolassa lasku jaetaan tasan, suomalaisessa porukassa kännykän laskin laulaa. (Tai no, tietty on täysin mahdollista, että vika on vain meidän kaveriporukassamme, ei suomalaisessa kulttuurissa...)


Mitä tulee mäneihin ja kohteliaisuuskulttuuriin. Yleinen stereotypia kai on, että brittimiehet ovat ah niin kohteliaita ja ritarillisia, hyvin käyttäytyviä herrasmiehiä. Ensinnäkin, pysyisin erittäin kaukana jokaisesta miehestä, joka julistaa omaa herrasmiesmäisyyttään. Yleensä nämä nimittäin ovat niitä pahimpia käveleviä seksismikaivoja. Jos herrasmiesmäisyys mielletään, niinkuin se yleensä tehdään, ovien avaamiseksi naisille, ravintolassa laskun maksamiseksi ja darlingiksi ja sweetheartiksi kutsumiseksi, on se mielestäni karmaiseva, vanhanaikainen, kasuaali seksismin muoto. 

Yleiset hyvät tavat ja kohteliaisuus kunniaan tietysti, muttei sitä ovea tarvitse päin pläsiä pamauttaa, vaikka takaa tulija sattuisi olemaan mies. Britanniassa julkinen keskustelu feminismistä on paljon Suomea edempänä, mutta toisaalta Suomi mielestäni kiitää oikeassa toteutetussa tasa-arvossa kaukana Britannian ohi. Täällä jossain määrin edelleen kytevät perinteiset sukupuoliroolit, joista "ritarillisuus" on yksi muodostuma, eikä mielestäni siinä ole mitään ihannoitavaa. Tulevaisuudessakin suomalaiset miehet voitte tuntea olonne riittäviksi maksaessanne puolet laskusta.

Toinen esimerkki kasuaalista seksismistä ja siinä piilevästä misogyniasta on Britanniassa paljon puhuttava lad culture. Alueelliset ja alakulttuurilliset erot ovat mielestäni suuria, monet brittijäpykät ovat erittäin perillä feminismistä ja keskustelevat siitä mielellään syvällisellä tasolla, kun taas noh, näin yleistäen jos sattuisit ottamaan puheeksi feminismin fist bumppaavan lädykkäporukan (tai vaikkapa LSE:n rugby-joukkueen) kanssa niin reaktio saattaisi olla aika erilainen. Puhumattakaan Cityn bourgeois-rationaalista maskuliinisuutta huokuvista finanssimiehistä (jotka usein saattavat öisin transformoitua niiksi fist bumppaaviksi lädyköiksi).

Mäneistä päästään mukavasti seurusteluun ja muihin hommeleihin. Mähän en koskaan ole seurustellut brittimiehen kanssa joten en ole mikään ekspertti, mutta jostain kumman syystä koen silti aina omaavani sanottavaa tämän aihealueen tiimoilta. Toisaalta, mulla on vielä vähemmän ymmärrystä suomalaisista miehistä, muutinhan maasta pois 19-vuotiaana kokemattomana nörttinä. Ehkä yleistäen voisin kuitenkin mainita, että vaikka deittailukulttuuri ei täällä Amerikan mitoissa olekaan, on se kuitenkin kukoistavampaa kuin Suomessa. Yhdessä vaiheessa OkCupidin ja Tinderin myötä oli menossa valtaisa nettideittibuumi, mutta nuo molemmat taitavat jo olla aika passé (vaikka eräs työkaverini käykin n. kaksilla Tinder-treffeillä viikossa). Empiirisen tutkimuksen vuoksi luultavasti meikäkin pitäisi ruveta käymään enemmän treffeillä. Siinä tavoitetta tulevaisuudelle!

Turvallisuus. Palataan vielä hetkeksi seksismin ja sukupuolten epätasa-arvon pariin. Suomessa viettämäni kahdenkymmenen vuoden aikana kukaan vieras mies ei koskaan lähestynyt minua kadulla tai huudellut epämääräisiä kommentteja perään. Lontoossa viettämäni kahden vuoden aikana tätä on tapahtunut niin monta kertaa, että ei valitettavasti taida riittää sormet eikä varpaat. Iskuyrityksiä on tullut bussikuskilta (dösärillä jossa paikalla oli vain minä ja kaksi hekottelevaa bussikuskiäijää, nyt ärsyttää etten valittanut TfL:lle), tuntemattomilta miehiltä kadulla (jos satun olemaan valistuksellisella tuulella jään yleensä paasaamaan patriarkaatista ja sen valtasuhteista ja siitä, kuinka ei ole ok lähestyä tuntematonta naista kadulla, juuri viimeksi edellispäivänä vietin 20 minuuttia Covent Gardenin kadulla kouluttaen Johnny-nimistä randomia heppua, toivottavasti jätin hälle joitain ajatuksia muhimaan) ja kerran rakennukseni ovensuussa (kello 11 illalla pimeässä). Pelottavin tapaus oli lähipuistossa, jossa pilkkopimeässä neljän 17-vuotiaan pojan kööri seurasi huudellen melkein kotiovelle.

En tosiaan sano, etteikö katuhäiriköintiä tapahtuisi ollenkaan Suomessa, mutta uskaltaisin kuitenkin väittää, että tilastollisesti sitä tapahtuu paljon vähemmän. Kyllä, Lontoossa on paljon enemmän populaa kuin vaikkapa Turussa, mutta kuten aikaisemmin mainitsin, mielestäni Suomessa ollaan toteutetussa tasa-arvossa sen verta edellä, että naisia kohtaan julkisilla paikoilla löytyy enemmän kunnioitusta. Tasa-arvo sukupuolten välillä ei tarkoita pelkästään yhdenvertaisuutta lain edessä tai palkkataulukossa, vaan sitä, että naisena saisit kotoa poistuessasi (ja tietysti myös siellä) nauttia sellaisesta arvostuksesta ja koskemattomuudesta, joka ihmisille kuuluu. Sillä jos jotain sanaa käyttäisin kuvaamaan seksististä katuhäiriköintiä, on se dehumanising (sori, en keksinyt tälle suomennosta). Joku muu ehkä pystyy ohittamaan "hey sexy babe" -huudot olankohautuksella,  mutta itselläni nousee kiukku usein sellaisiin sfääreihin, että päivä on pilalla. Enkä usko, että kyse todellakaan on vain Lontoosta, moni pohjoisesta kotoisin oleva ystäväni on kertonut homman olevan ihan samoin siellä, ellei pahemmin. Siispä, Britannialla on vielä suuren suuri kuilu kurottavana sukupuolten tasa-arvon saavuttamiseksi, jotta kaduilla saisi olla rauhassa.

Muunlaisesta kuin katuhäirinnästä mulla ei ole kokemusta, mutta kyllähän tapauksia ryöstöistä ja pahoinpitelyistä silloin tällöin kantautuu korviin. Sanoisin kuitenkin, että paljon vähemmän, kuin mitä Lontoosta ehkä ulkopuolisena ajattelisi. Itse asun melko huonomaineisella (=PC ilmaus köyhälle ja ei-valkoiselle) alueella jossa sireenit vilkkuvat ikkunani alla harvase päivä, mutten kyllä koskaan ole täällä kuullut tapahtuvan kenellekään mitään (nyt koputan puuta). Sen sijaan ne ryöstöt joista itse olen kuullut, ovat sattuneet keskustassa tai trendikkäässä Itä-Lontoossa. Siispä ei mielestäni etelää tarvitse kuumotella sen enempää kuin muitakaan paikkoja, yleensä väkivaltaisuudet jos sellaisia tapahtuu tapahtuvat ihmisten välillä jotka jo tuntevat toisensa.

Monikulttuurisuus. Tässähän olisi taas aihetta kokonaan omaan postaukseensa, mutta Suomen keskustelukulttuurin aiheen tiimoilta tietäen (kfdjndnghesarinkommenttiosio) mulla ei ole hermoja ja kärsivällisyyttä. Ihmisillä ei tunnu olevan pienintäkään käryä edes siitä, mitä sellaiset keskeiset käsitteet kuin rasismi oikeasti tarkoittavat, jolloin on ihan turha yrittääkään käydä minkään sorttista intellektuellia keskustelua (luin jostain somesta sellaisen kommentin, missä väitettiin että "tilastollisesti on enemmän mustia rasisteja kuin valkoisia", mikä aiheutti sen että aivoni melkein valuivat ulos korvistani höyryävänä juokseena).

Mutta lyhyesti. Suomea ja Britanniaa on monikulttuurisuuden suhteen hankala vertailla, sillä kahden maamme historiat ovat niin täysin erilaiset. Britannialla oli kerran maailman suurin, 1/3 maapallon pinta-alasta kattava, valtakunta, joka saatiin haltuun kolonialisoimalla maita, kansoja ja kultuureja. Tuoreimmat itsenäistymiset emo-Ellusta tapahtuivat 1980-luvulla, joten Englannilla on ollut pulleasti aikaa vastaanottaa populaa imperiumistaan, etenkin Etelä-Aasiasta, Karibialta ja Länsi-Afrikasta. Suomessa on (saamelaisten sortamista lukuunottamatta) eletty suhteellisen valloitus-vapaata ja valkoista elämää aina 1990-luvulle saakka, omassa pikku kuplassamme.

Siinä missä Suomen julkinen keskustelu on nykyään tasolla saako bussikuski käyttää turbaania, täällä puolestaan suurimpana uhkana nähdään EU-peräiset maahanmuuttajat, tulilinjalla ovat olleet etenkin puolalaiset, bulgarialaiset ja romanialaiset. Nyt Isiksen nousun myötä nähtävissä on myös ollut islamofobiaa.

Saanen tarjota simplifioidun, ehkä hieman naiivin mielipiteeni: minusta Britannia on onnistunut monikulttuurisuudessaan melko kauniisti. Onhan täällä toki ongelmia, niinkuin missä tahansa muualla, mutta jos verrataan brittiyhteiskuntaa esimerkiksi ranskalaiseen, on mielestäni Britannian pluralistinen, monikulttuurisuutta syleilevä, malli paljon toimivampi kuin Ranskan "emme näe ihonväriä tai uskontoa, kunhan puhut ranskaa olet ranskalainen" -ajattelutapaa ainakin teoriassa soveltava republikaaninen malli. Britanniassa ei voisi esimerkiksi kuvitellakaan, että voimaan tulisi koskaan burkha-banni. Jonkinlaista omiin yhteisöihinsä eristäytymistä on tietysti myös olemassa maahanmuuttajataustaisten ihmisten keskuudessa, mutta yleisesti ottaen mielestäni Lontoossa kulttuurit sekoittuvat keskenään sulavasti. Voit olla jamaikalaistaustainen tai muslimi, mutta silti omata vahvan britti-identiteetin. Kurssillani on valtavasti etelä-aasialais- ja lähi-itätaustaisia opiskelijoita, jotka ovat luultavasti toisen tai jopa kolmannen generaation brittejä. Lontoossa muistaakseni valkoisena olet muutenkin vähemmistössä prosentuaalisesti, joten täällä on vaikea kuvitella joutuvansa person of colourina sellaisen rasistisen hyökkäyksen kohteeksi, joista Suomessa aina kuulee (vaikka tietysti Lontoossakin niitä tapahtuu, surullisen kuuluisa rasismistaan on mikäpäs muu kuin London Metropolitan Police).

Suomen pitäisi tulla sinuiksi sen tosiasian kanssa, ettei sen yhteiskunta ole enää, tai tule koskaan olemaan, 100% valkoinen ja luterilainen. Kun tätä tosiasiaa voidaan katsoa rehellisesti silmiin, voidaan ruveta käymään keskustelua siitä, minkälaista mallia Suomen kannattaisi soveltaa niin lain pykälöillä kuin julkisessa keskustelussakin, poliitikot etunenässä. Jos minä saisin päättää, laittaisin Suomen opetusjärjestelmän uusiksi niin, että yhteiskuntaoppi tulisi pakolliseksi kaikille (en muista onko se sitä jo?) peruskoulussa, ja siellä käsiteltäisiin sellaisia asioita, kuin rasismi, tasa-arvo, yhteiskunnan luomat valtasuhteet ja etuoikeudet. Uskonnonopetus tarkoittaisi vain eri uskontojen sisältöjen ja historian objektiivista opettamista, ja siellä voitaisiin käsitellä mm. sitä, mitä islam on ja mitä se ei ole. Kaiken maailman ukot Timo Soineista Hakkaraisiin ja Halla-Ahoihin tuskin tulevat koskaan mieltään muuttamaan, joten Suomen toivo piileekin uusissa generaatioissa ja niiden nuorissa mielissä.

Päihteet. Viimeisimpänä muttei vähäisempänä! Sillä jos mietin joitain suuria eroja maidemme välillä, on päihdekulttuuri varmasti yksi silmiinpistävimpiä. Tai no, puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä - kun puhun päihteistä, tarkoitan huumeita, en alkoholia/tupakkaa/tai edes pilveä, jota kyllä sitäkin varmasti täällä pössytellään enemmän kuin Suomessa, mutta joka kuitenkin on ihan eri kategoriaa kuin se mistä nyt haluan puhua, eli huumeiden viihdekäytöstä. Googlettelin aihetta ja silmiin osui Enbuske & Linnanahde Shown jakso aiheeseen liittyen, joka oli niin karmaisevaa katseltavaa, että silmämunani melkein kuivuivat kuoppiinsa. Tässäkin jälleen aihe, jonka julkinen keskustelu Suomessa on erittäin alkeellisella ja epäsivistyneellä tasolla. Huumeiden dekriminalisaatiostakin voisi kirjoittaa oman postauksensa, mutta en mene tässä nyt siihen. Vaan - huumeiden viihdekäyttö Britanniassa. On hyvin yleistä ja normaalia. Jos olet katsonut Skinsiä ja pohtinut ettei kai se tuollaista voi oikeasti olla, niin kyllä se vain on. Itse nynnynä en uskaltaisi koskea mihinkään kemikaaliseen (plus huumekauppaan perehtyneenä asialla on niin monta likaista puolta, etten haluaisi olla siihen osallisena), mutta valehtelematta en voi sanoa tuntevani yhtäkään brittiä, joka ei olisi vetänyt naamansa kokaiinia/MDMA:ta/ketamiinia/muita tabuja. Huumeita on täällä kaikkialla, niiden nauttiminen on kasuaalia, ja jokainen tuntee ainakin yhden diilerin. Suomen pumpulissa kasvaneena se oli aika iso järkytys alussa.

En halua ottaa tässä moraalista kantaa siihen, onko huumeiden viihdekäyttö hyvä vai huono asia, taikka ehdottaa, että Suomen pitäisi ottaa tässä Britanniasta mallia. Mutta, ehkä Suomessakin voitaisiin pikkuhiljaa tiedostaa se, ettei jokainen koksun satunnainen sniffailija ole kaduilla riehuva narkkari, jolloin ehkä huumeista, huumeidenkäyttäjistä ja huumekaupasta voitaisiin keskustella analyyttisesti ja kiihkottomasti.


Noin! Siinä oli analyysia kerrakseen, nyt te voitte tykittää kommenttiboksissa.

Friday, 10 October 2014

Minä & UK - kaksi vuotta yhteistä elon tietä



Kirjoitin aikoinaan blogitekstin Britannian hyvistä ja huonoista puolista silloisella huikealla kolmen kuukauden kokemuksellani, ja ajattelin palata aiheeseen nyt kun kolmas vuosi tässä ihanassa monarkiassa pärähtää käyntiin (again - mihin helkkariin nää vuodet vierii?! 30 kynttilää kakussa kolkuttelee ovella nopeammin kuin huomaankaan). 

Suhteeni Brittilään on laadultaan perinteinen love/hate relationship. Muutin tänne ilman sen kummempia odotuksia; en haaveillut siis ah niin sexikkäästä brittiaksentista ja sitä molottavista Daniel Radcliffe/Prince Harry -lookalikeista, kiertueista Downton Abbey kartanossa, tai ~tunnelmallisista~ sateisista syysilloista Big Benin möllöttäessä taustalla. Tulin, sillä kiitos EU-jäsenyyden viisumia ei tarvittu, ja ajattelin Lontoon muistuttavan Tokiota kaikista Euroopan kaupungeista eniten.


Kahden vuoden aikana olen inhonnut Lontoota, Britanniaa ja sen tyhmiä, sisällä kenkiä käyttäviä papuja mättääviä asukkaita, itkenyt katkeria kyyneliä ja selittänyt kaikille (jotka vain ovat kohteliaisuudesta jaksaneet kuunnella), kuinka Suomessa kaikki on siis niin paljon paremmin kun meillä on monipuoluejärjestelmä ja sukupuolineutraali persoonapronomini ja oikeasta taikinasta tehty korvapuusti ja Hesburger.

Kahden vuoden aikana olen myös vieraillut Suomessa useasti, ja joka kerta, kaikesta huolimatta, tuntenut järkyttävää helpotusta lentokoneen pyörien osuessa Englannin maaperään. Ihmismieli on niin pelle.

Sillä vaikka täällä on kelmeä David Cameron ja konservatiivihallitus (UKIPista puhumattakaan), korkea terrorismiuhka ja erikseen (ihan vitun liian) kuuma ja (ihan vitun liian) kylmä hana, on täällä myös ihania, mielenkiintoisia ihmisiä, loistava televisiotarjonta, kaikki metropolin ihanuudet kulttuuritarjontoineen, sekä ihan helvetin hyvää ja halpaa Tescon hummusta - näin vain muutamia mainitakseni.


Tällä hetkellä elän jonkinlaista uudenlaista romanttista kautta Lontoon & koko UK:n kanssa. Tai oikeastaan, ehkä suhteemme on vain stabilisoitunut. Paskoja juttuja on edelleen, mutta yhtälaisesti on niitä hyviä, aivan kuten kaikkialla. Täällä kuitenkin tunnen oloni jostain syystä comfortableksi, toisin kuin Suomessa tai Japanissa. Britannia on tarpeeksi lähellä suomalaista kulttuurista ja yhteiskunnallista ilmapiiriä, mutta kuitenkin usein progressiivisempi niissä asioissa, jotka itseäni Suomessa ärsyttävät. Täällä suomalainen huumori (yleensä) uppoaa, toisin kuin Japanissa. Lontoo on tarpeeksi iso suurkaupunkien ystävälle, mutta kuitenkin loppujen lopuksi aikamoista kylänraittia keskustan ulkopuolella, jolloin pääsee osaksi community-fiilistä.

Alun kulttuurishokista ja muista vaikeuksista huolimatta näin kolmannella vuodella tunnelmat ovat sellaiset, että minä + Lontoo = ihan hyvä kombo. En tiedä kuinka kauan tämä yhteiselo tulee kestämään, mutta toistaiseksi ainakin fiilis on se, ettei se olisi maailmanloppu jos täällä hetken aikaa joutuisinkin kuppaamaan (suomalainen positiivinen asioiden ilmaisutapa iskee).


Kirjoitin jäätävän pitkän listan asioista, jotka täällä poikkeavat verrattaen Suomeen ja suhteestani niihin, mutta koska tosiaan lista on pitkä kuin Akira Kurosawan leffa, julkaisen sen omana postauksenaan. 

(Kuvituksena toimii Britannia-eloni huippuhetket)

Tokyo photo diary



Kävin Japanissa!

Siellä ei juuri mikään ollut muuttunut, arvolisäveron nousua lukuunottamatta. Hostellissa oli vieläkin sama respan täti, kuin vuonna 2007. 

Oli kyllä hienoa ja huojentavaa huomata pystyvänsä puhumaan japania vielä suht moitteettomast kolmen länkkärivuoden jälkeenkin (ei helvetti, mihin nämä vuodet vierii?). Siinä taito, jota en halua hukata.

Tokiossakaan ei täysin kommervenkeiltä vältytty, mutta loppu hyvin kaikki hyvin. On se vaan edelleen ihan mieletön kaupunki, jonne on aina kivaa ja kotoisaa palata takaisin.


Silti, onpa ihanaa kuitenkin olla takaisin Lontoossa ja Britanniassa ylipäänsä, Ellun ryppyisessä syleilyssä. En tiedä mihin tie vie vuoden päästä, mutta toistaiseksi ainakin tuntuu vahvasti siltä, että koti on täällä. 

Blogi on jäänyt aika hiljaiseksi, sillä tosiaan meikällä pamahti käyntiin yliopiston viimeinen vuosi, jonka lisäksi päälle puskee avoimen yliopiston kurssit, osa-aikainen duuni, sekä viimeisempänä muttei vähäisempänä eräs pitkään sisälläni kytenyt nettiprojekti, jota nyt viimein muutaman ystävän kanssa olemme alkaneet työstämään. Koulukaveria lainatakseni, "ja jossain välissä pitäisi keritä ihan vain olemaan ihminen". Mutta, watch this space, kun tuo projekti jossain vaiheessa etenee ilmoittelen siitä täällä. Yritän kyllä vielä jossain välissä heittää ilmoille muutaman postauksen tännekin.