Wednesday, 17 June 2015

Yksi kolmesta: Kokemuksia abortista


 (Kuva)

Seksuaali- ja lisääntymisoikeudet (miksi reproductive rights kuulostaa niin paljon paremmalta) ovat sellaisia asioita, jotka herättävät roihuavan tunteiden palon sisälläni. Naisten oikeus hallita omaa seksuaalisuuttaan ja lisääntymiskykyään on yksi tärkeimpiä modernin, tasa-arvoisen yhteiskunnan pilareita. Mikään ei saa raivoani enempää valloilleen, kuin valtion yritykset rajoittaa näitä oikeuksia; oikeuksia, joiden toteutumisen takaamiseksi on aikanaan vuodatettu verta ja hikeä.

Valtio, tämä usein niin valloittavan miesvaltainen patriarkaalinen organisaatio, on aikojen saatossa vastustanut niin homoseksuaalisuutta, transsukupuolisuutta (yhä edelleen), avioeroa, naisten oikeutta omaan sukunimeen, naisten ehkäisypilleria, aborttia, kuin avioliiton sisällä tapahtuneen raiskauksen julistamista rikokseksi. Siinä CV jonka haltijasta en ole niin kovin vakuuttunut.

Intohimoni lisääntymisoikeuksiin juontaa varmasti ainakin osittain juurensa omakohtaisesta kokemuksesta. Äänestämisen lisäksi ainoa hetki, jolloin todella olen tuntenut lakipykälän mahdin hartioillani, todella tuntenut jonkin oikeuden tärkeyden, oli seitsemän vuotta sitten tehdessäni abortin. Ihoni menee kananlihalle yhä edelleenkin, kun mietin tilannetta, jossa tätä laillista ja turvallista vaihtoehtoa ei olisi ollut tarjolla. Tunnen suunnatonta raivoa miettiessäni sitä tosiasiaa, että esimerkiksi naapurimaassani Irlannissa tätä vaihtoehtoa ei tänäkään päivänä ole. Niitä tuhansia tyttöjä ja naisia, jotka joka vuosi joutuvat matkustamaan Englantiin ja maksamaan tuhat puntaa operaatiosta, jonka esimerkiksi minä saisin ilmaiseksi.

Tässä vuosien saatossa olen aivan totaalisen kyllästynyt kuuntelemaan, kuinka muut ihmiset - poliitikot, psykologit, lääkärit, uskonnolliset ihmiset, miehet - puhuvat minun ja kokemukseni puolesta. Jos et omista kohtua, saati ole ollut raskaana vastoin omaa tahtoasi, sinulla ei ole hajuakaan mistä puhut. 

Ole siis vaiti. Ja anna meidän tyttöjen ja naisten puhua. 

Meitä on kaikkialla ympärilläsi, mutta harva puhuu kokemuksestaan avoimesti. Abortin yllä leijuu yhä edelleen raskas stigma ja häpeä. Viime aikoina on onneksi tapahtunut liikehdintää sen puolesta, että abortista puhuttaisiin enemmän: sellaiset julkkikset kuin Nicki Minaj, Caitlin Moran, ja Jemima Kirke ovat puhuneet omista kokemuksistaan, sellaisissa televisiosarjoissa kuin Girls ja House of Cards aborttia on käsitelty neutraalisti, ja tehtiinpä raskaudenkeskeytyksestä romanttinen komediakin Obvious Child, joka on muuten ihan mahtava.

Suomessa silti vielä tuntuu, että aihe on todellinen tabu. En muista koskaan lukeneeni abortista naistenlehdessä. Puhun omasta kokemuksestani vallan avoimesti ihmisten kanssa, mutta minua pelottaa julkaista tämä teksti. Etenkin kun tuntuu, että uudessa Perskekon hallitsemassa Suomessa arvokonservatiivisuus elää ja voi hyvin. Kansalaisaloite, joka hyväksyisi terveydenhoitohenkilökunnan kieltäytymisen raskaudenkeskeytyksen suorittamisesta tai siihen johtavan lausunnon kirjoittamisesta on menossa myöhemmin tänä vuonna eduskuntaan.

Jo riittää hiljaisuus. Abortin pitää yhä edelleen olla toimenpide, johon jokaisella tytöllä ja naisella on oikeus, ja sen pitää olla asia, josta halutessaan voi puhua ilman stigmaa ja pelkoa. 

Sen vuoksi mieleeni pulpahti ajatus laatia nettisivu, jonne kerättäisiin suomalaisten tyttöjen ja naisten kokemuksia abortista. Raskaudenkeskeytyksen kokemuksen representaatio mediassa on hyvin suppea: esimerkiksi tv-ohjelmissa usein naisen kuvataan tuntevan kamalia omantunnontuskia ja kokemuksen olevan traumaattinen. Tämä varmasti on osan abortin tehneistä naisista kohdalla oikea kuvaus, mutta on erittäin harmillista, jos abortti kuvataan ja siitä puhutaan vain tietynlaisessa valossa - kokemuksia kun on niin monia. Monelle abortti on epämiellyttävä toimenpide, mutta ei sellainen tapahtuma jota katuisi jälkeenpäin, tai josta jäisi elinikäisiä traumoja. Itselleni päätös abortista oli alusta asti selvä. Jonkin käsittämättömän vahingon seurauksena munasoluni sattui hedelmöitymään, enkä missään nimessä ollut valmis äidiksi - hädin tuskin osasin keittää perunan. Munasoluja tulee, niitä menee. Joskus vielä tulen äidiksi, omilla ehdoillani.

Haluan perustaa nettisivun myös vertaistuen vuoksi. On tärkeää pystyä keskustelemaan asiasta jonkun kanssa, joka on kokenut saman, ja suomalaisessa hiljaisuuden ja häpeän kulttuurissa voi olla vaikeaa löytää ketään vertaistueksi. Omalla kohdallani teinityttönä ainoa henkilö, jonka tiesin tehneen abortin ja "selvinneen" siitä oli Sex and the Cityn Carrie. Niin hassulta kuin se kuulostaakin, oli tuo yksi jakso todella tärkeä itselleni siihen aikaan.

Ja sen vuoksi, että tällä hetkellä jos googlettaa "abortti" saa sieltä vain kasan uskonnollista sontaa ja pro-life propagandaa. Muutetaan pliis tämä ja otetaan netti haltuun.

Siispä: sinä tyttö/nainen/transhenkilö/non-binary/muu, joka olet tehnyt abortin - kirjoita minulle kokemuksestasi. Email: paulahama[at]gmail.com

Kokemuksesi voi olla negatiivinen, neutraali, positiivinen, tai osittain kaikkea. Helpottunut, ristiriitainen, hämmentävä. Painotuksen haluaisin kuitenkin olevan positiivisissa  "selviytymistarinoissa".

Erityisen kiinnostunut olen kuulemaan sellaisista seikoista kuin: miksi päädyit aborttiin, millaista oli lääkärien/hoitajien toiminta, tunsitko saavasi tarpeeksi tietoa/tukea, tunsitko aborttia pyytäessäsi joutuvasi valehtelemaan (toisin kuin monissa muissa Euroopan maissa Suomessa ei riitä syyksi oma tahto, vaan täytyy olla sosioekonomiset perusteet), mitkä asiat olisivat tehneet kokemuksen helpommaksi, miten vallitseva asenneilmapiiri ja median kuvaus abortista vaikuttivat sinuun, oletko avoin aborttikokemuksestasi ystävien/perheen/työkavereiden yms. kanssa vai pidätkö tiedon itselläsi.

Lisäksi: olen kiinnostunut myös aborttikokemuksista 12 raskausviikon jälkeen. Suomessa myöhäisen abortin saa vain erityisluvalla, kun taas esimerkiksi Britanniassa ja Yhdysvalloissa oikeus on yleensä automaattisesti 24 viikkoon. Myöhäiset raskaudenkeskeytykset tehdään yleensä esimerkiksi silloin, kun huomataan että sikiö on vakavasti vaurioitunut eikä toivoa selviytymisestä kohdun ulkopuolella ole. Olisin kiinnostunut kuulemaan siitä, tekeekö Suomen 12 viikon kielto myöhäisistä keskeytyksistä hankalan, vai onko erityislupa helppo saada siinä tapauksessa että komplikaatioita tulee.

Formaatti: Lähetä stoorisi ylläolevaan osoitteeseen, sopiva pituus olisi 200-500 sanaa. Valmiilla nettisivulla tarinat julkaistaisiin blogityylisesti (ilman kommentointia) joko allekirjoituksella Nimi, ikä, paikkakunta (esim. Paula, 26, Lontoo), tai vastaavasti anonyymisti jos niin haluat. Mailit luonnollisesti ovat luottamuksellisia enkä levittele niiden sisältöä (paitsi itse julkaistavan tarinan) tai email-osoitettasi mihinkään. 

Muuta: Jos sinulla on mitä tahansa ideoita tähän liittyen niin jaa toki kanssani! Olisi mahtavaa tehdä jokin kunnon pro-choice-kampanja Suomeen.


Kiitos jo etukäteen!

Saturday, 13 June 2015

Not That Kind of Girl



Olen auttamattomasti myöhässä tämän kanssa, mutta haluan kuitenkin sanoa jotain Not That Kind of Girlistä. Tai ehkä enemmänkin Lena Dunhamista ihmisenä. Ja vähän myös Girls -televisio-ohjelmasta. 

Mielipiteet Lenasta tuntuvat jakautuvan aikalailla kahtia, niin ystäväpiirissäni kuin feministiympyröissäkin.

En pidä teitä jännityksessä: minä pidän Lenasta Dunhamista. Tämän kirjan luettuani rakkauteni roihahti kunnolla liekkeihin. Ei sen vuoksi, että Dunham olisi jokin nykyfeminismin ylipapitar, jonka jokainen teko on raikuvien aplodien arvoinen (vaikka kyllähän Lenalla aika mieletön CV onkin). Sen sijaan arvostukseni irtoaa vaikkapa tällä:

"But sex itself was a mystery. And I could never sleep afterward. If we parted ways, my mind was buzzing and I couldn't get clean. If we slept in the same bed, my legs cramped and I stared at the wall. How could I sleep when the person beside me had firsthand knowledge of my mucous membranes?
[Sängyn jakamisesta platonisesti]...The next day I felt the warmth of having been wanted, minus the terrible flashes of dick, balls, and spit that played on a loop the day after a real sexual encounter."

En tiedä olenko koskaan lukenut toista pätkää, joka voisi olla näin suoraa omasta elämästäni.

Sitä Dunham nimenomaan onkin; samaistuttava. Ei, vanhempani eivät ole rikkaita taiteilijoita, enkä kasvanut New Yorkin SoHossa, mutta mikä sen sijaan tekee Lenasta samaistuttavan on hänen täydellisen itsetietoinen epätäydellisyytensä. On raikasta lukea sellaisen kirjoittajan tekstiä, joka ei häpeä kertoa itsestään epämiellyttäviäkin puolia. Kertoa omista neurooseistaan, peloistaan ja epäonnistumisistaan; sellaisista asioista, joista yleensä muut soisivat vaikenevan.

Mulle jäi kirjasta sellainen olo, että Lena on varmasti oikeassakin elämässä tosi hyvä tyyppi. Sellainen, että tultaisiin taatusti juttuun, voitaisiin vaikka bondailla kuolemanpelosta ja käsittämättömästä tarpeesta jakaa avoimesti kaikki

Kirjaa, ja Lenaa ylipäänsä, on syytelty omaan napaan tuijottamisesta, mitä esseekokoelma tietysti onkin. En silti tiedä, onko siinä mitään väärää. Näin bloggaajana, joka jakaa elämäänsä julkisesti netissä, on ainakin kovin vaikea arvostella. Sen sijaan väitänkin, että itsestään kirjoittaminen on terapeuttisin keino järjestellä omaa päänuppiaan. Sillä siinä missä kirjoitan teille, kirjoitan myös itselleni. Kirjoitan asioita, joita minun itseni täytyy saada kuulla. Ja usein myös monen muun samassa jamassa tallaavan tyypin. Siksi parikymppisen autobiografiset muistelmat eivät ole mielestäni ollenkaan hullu idea - ne ovat vertaistukea tässä kahelissa maailmassa. 

Ymmärrän toisaalta ihmisiä, joista Lenassa ei ole mitään samaistuttavaa. Oma positioni keski-luokkaisena, valkoisena, koko elämänsä taidekouluja käyneenä semihipsterinä on varsin selvä. 

Tästä päästäänkin mukavasti Girlssiin. Olin todella innoissani ensimmäisestä kaudesta - vihdoin TV-sarja, jossa seksikohtaukset olivat ihanan inhorealistisia lihojen läiskeineen ja kiusallisine hiljaisuuksineen, ja tietysti perus sinkkutytöt New Yorkissa -kama uppoaa aina. Toinen kausi puolestaan ei sytyttänyt lainkaan, meininki oli masentavaa ja tajusin, että on vaikea jaksaa olla kiinnostunut sarjasta, jonka kaikkia hahmoja vihaa. Kolmatta kautta en edes katsonut sen tullessa ulos. Sitten luin Not That Kind of Girlin ja tykitin kolmos- sekä neloskauden peräkkäin - Girls-rakkauteni teki paluun. Tajusin, että hahmot kaikessa ärsyttävyydessään ovat tarkoituksellisesti juuri sitä; karikatyyrejä aikamme murheista ja vitsauksista. Ja siinä samalla jotenkin niin liikuttavan nuhruisen kotoisia.

Sarja on saanut paljon kritiikkiä representaation puutteestaan, mikä on mielestäni ihan oikeutettua ottaen huomioon sen tosiseikan, kuinka tärkeä merkitys mediarepresentaatioilla onkaan yhteiskunnassa. Eikö sarjan neljästä päähahmosta edes yksi olisi voinut olla musta tai ruskea? Sitten taas pohdin: jos minä olisin saanut kunnian käsikirjoittaa oman televisio-ohjelman 23-vuotiaana, olisinko ollut tarpeeksi rohkea kirjoittamaan jonkun toisen tarinan, ja vieläpä tehdä sen uskottavasti? 

En tiedä tähän oikeaa vastausta, muuta kuin sen, että televisiomaailma tarvitsee enemmän käsikirjoittajia, ohjaajia ja tuottajia, jotka eivät ole valkoisia. Väitän, että syyt siihen miksei näin jo ole piilevät sosioekonomisissa rakenteissa, jotka etenkin Yhdysvalloissa ovat aika päin helvettiä. Viihde- ja taidemaailman etuoikeutettu valkoinen mies -keskeisyys on asia, jonka pohtimiseen olen käyttänyt paljon aikaa, mutta ehkä paneudun siihen joskus toiste. 


Kertokaahan mietteitänne: Girlssistä, Lenasta, kirjasta, dicknballs-flashbackeistä.


Monday, 1 June 2015

Viimeinen vuosi

Huh. Huh.

Näin tyhjentävät ovat ajatukseni, kun mietin tätä nyt jo takanapäin siintävää yliopiston viimeistä vuotta. 

Kyllä, niin sitä vain aika rientää, että yliopisto on kohdaltani tullut finaalin. Kanditutkielmani palautin kuukausi sitten, valmistujaisseremonia häämöttää syyskuussa. 

Tämä kulunut vuosi on ollut elämäni kamalin. Yhtään liioittelematta. Ahdistavin, pelottavin, sekavin. Eikä millään näistä tunteista ole ollut oikeastaan mitään tekemistä itse yliopiston kanssa. 

Eritoteen syksy kului sumussa - tuntuu, etten muista siitä muuta, kuin rinnassa vellovan, lamaannuttavan ahdistuksen. Onneksi vuoden vaihteen jälkeen helpotti, ja nykyisin voin todeta, että lähestulkoon ainoat rintaani painavat asiat ovat siihen kiinnittyneet maitorauhaset. 

En muista, milloin viimeksi olisin kirjoittanut blogiin kuulumisiani, joten aloitetaanpa alusta.

Syyskuu
Viime kuussa tekemäni Suomen visiitti pyöri mielessäni 24/7. Kotiasiat aiheuttivat suurta ahdistusta. Rinnassa oli viisisataa kiloa painava möntti. Vihasin uutta kämppääni ja kämppiksiäni. Pelkäsin kävellä pimeällä kotiin. Töissä en edes yrittänyt peitellä apatiaani, makasin varastohuoneen lattialla ja pillitin. Matkustin Japaniin, vaikka olisin mieluummin jäänyt kotiin. Reissussa koin niin järisyttävää rintakipua, että aikaistin paniikkipäissäni paluulippuani monella päivällä. Lontoossa helpotti.

Lokakuu
Yliopiston viimeinen vuosi starttasi, mistä olin erittäin iloinen. Keksin disseaiheeni, jossa aika hyvin pysyinkin. Pari kuukautta sitten kaiken hässäkän keskellä alkaneet selkä- ja rintakivut muuttuivat kroonisiksi, ja aiheuttivat suurta ahdistusta. Kävin kiropraktikolla varmasti kymmenen kertaa. Yritin suhtautua positiivisemmin kämppääni. Näin Simon Amstellin stand up show'n livenä ja inspiroiduin. Kävin treffeillä ystäväni kämppiksen kanssa. Romanssi ei roihunnut. 

Marraskuu
Kävin Suomessa, missä hetkellisen aivopierun seurauksena leikkasin ruman otsatukan. Bailasin Basson bileissä. Otin osaa Feministiseen foorumiin hirveässä darrassa. Palautin dissertation proposalini, josta sain huonon numeron. Ahdisti. Kävin röntgenissä. Verikokeissa. Papassa. Ranskalainen lääkäri oli sarkastinen eikä kuunnellut. Vastaanotolta lähdin tuskissani, polvet täristen. Käytävään päästyäni kuumat kyyneleet tulvivat silmiin. Täytin kaksikymmentäkuusi.

Joulukuu
Kaipasin Suomeen muiden mennessä kotiin lomilla. Vietin kolmannen joulun putkeen yksin Lontoossa. Iloitsin kuitenkin voidessani asua viikon ystävien tyhjässä asunnossa - oma kämppäni oli edelleen sietämätön. Sattui välikohtaus. Ystäväni kämppis muutti pois. Minkä piti olla viikon reissu muuttuikin pysyväksi. Irtisanoin kämppäni ja järisyttävä kivenmurikka vieri pois sydämeltäni. Pääsin vaihtamaan terveyskeskusta. Uusi lääkäri oli ymmärtäväinen ja mukava, sain tarvittavat lähetteet. Kotona itkin helpotuksesta.

Tammikuu
Muutin virallisesti koko omaisuuteni paikasta toiseen jälleen kerran. Taakse jäi kolkko North Peckham Estate ja KGB-kämppikseni, edestä löytyi ihana New Cross ja parhaat asuinkaverit. Uuden vuoden bileissä bailattiin firman piikkiin ja pissattiin kadulle. Sain viimein diagnoosin, jota epäilin jo vuosia: vulvodynia. Aloitin kaksi kuukautta kestävän harjoittelun pienessä mediaorganisaatiossa.

Helmikuu
Shoppailin liiloja kenkiä. Nörtteilin henkinen muna tanassa Game of Thrones -näyttelyssä. Yritin vääntää disseä töiden ja harjoittelun lomassa.

Maaliskuu
Kävin elämäni ensimmäisessä terapiasessiossa. Puhuttiin ahdistuksestani. Tuntui siltä, että kyllä tämä tästä. Harjoitteluni tuli päätökseen ja sain työtarjouksen samasta organisaatiosta osa-aikaisena projektiassistanttina. Riemuni oli rajaton - kaksikymmentäkuusi vuotta siihen meni, mutta viimein sain palkkaa jostain sellaisesta, jonka takana todella pystyn seisomaan. Pieni organisaatiomme kouluttaa kansalaistoimittajia marginaalisista ryhmistä, sekä Britanniassa että ulkomailla.

Huhtikuu
Tanssittiin hikisinä selfieitä ottavien essexläisten teinityttöjen keskellä Fuse ODG:n keikalla Camdenissa. Kävin jälleen Suomessa. Blondaannuin monen vuoden tauon jälkeen. Helsingissä aika meni yön tunteina raivokkaasti tanssahdellessa ja tinderöidessä - ainainen Suomen reissujen suola. Kevät alkoi virallisesti, tuoden mukanaan ensimmäiset Lontoon t-paitakelit. Huhkin joka päivä kirjastossa dissen parissa.

Toukokuu
Palautin dissertationi ja viimeiset esseet. Yliopisto oli virallisesti ohi. Olo tuntui vähemmän kevyeltä, kuin olisin odottanut. Pääsin viimein fysioterapiaan selkävaivoineni. Tein kahta työtä. Kävin elämäni ensimmäisillä Tinder-treffeillä. Mies oli näyttelijä, joka ei tiennyt missä Suomi sijaitsee. Leikin, etten välitä. Mentiin tyypin kämpille juomaan punkkua. Viinipäissäni vaadin, että hei nyt kuunnellaan Paperi T:tä, as we like toootally have amazing rap music in Finland!1 Muistoksi itsestäni jätin miehen siistin omistusasunnon vessaan käytetyn menkkasiteen. Aamulla lähtiessäni olin niin disorientoitunut, että nousin väärään suuntaan menevään bussiin. Virheen huomaamiseen meni 15 minuuttia. Ystävä Suomesta tuli kylään. Laulettiin karaokessa Linkin Parkkia ja Taylor Swiftiä sekä jorattiin Euroviisubileissä. Työkaverini yritti huumepäissään pussata. Torjuin. Aamulla anteeksipyyntöviestissä luki "ainoa lohtuni on se, että ainakin tästä tulee hyvä stoori Subway to Venukseen". So, this one's for u: you've now made it to my blog. Viime viikolla käytiin teatterissa katsomassa Kafka on the Shore, jonka pääosassa Kafka Tamurana oli tokiolainen kaverini. Näytelmä oli upea mielettömine lavasteineen ja sigurrosseineen. Tuli kamala Japani-ikävä.

Kesäkuu
Alkoi tänään!




Ps. I'M BACK.

Wednesday, 8 April 2015

Hiatus

Hei kaikki ihanaiset lukijani, mulla on hirvittävän huono omatunto blogihiljaisuudesta (etenkin viime postaukseen tulvineen mahtavan kommenttivyöryn takia), eikä tämän asian tiimoilta ole parempia uutisia: blogi on virallisesti tauolla toukokuun 5. päivä saakka. Meikällä on dissertationin dedis ja jäätävä kuumoitus päällä yliopiston pakettiin saamisen johdosta, enkä halua kirjoitella tänne mitään hutaistuja juttuja. 

Joten siihen saakka näkemisiin. Riehun edelleen Instagrammissa ja Twitterissä melko aktiivisesti nimimerkillä @paulahamako, joten jos vieroitusoireita tulee niin sinne vuan.


Wednesday, 25 February 2015

10 asiaa, jotka feminismi pilasi

Feministiset lasit nenänvarressa muuttavat vääjäämättä maailmaa, ja usein tuo uusi maailma on kaikkea muuta kuin uljas ja upea; se on täynnä epäsopusuhtaisia valtarakenteita ja seksismiä ja henrylaasasia. Lasit kerran nenälle istutettuaan niitä on myös suhteellisen hankala ottaa pois - maailma on muuttunut jäädäkseen.

Feministinä elo on tärkeää ja antoisaa, mutta välillä se on myös vähän paskaa. Koettuasi herätyksen patriarkaaliseen todellisuuteen, monet asiat jotka ennen olivat kivoja paljastuvatkin ihan kauheiksi opression välikäsiksi. 

Tässä 10 asiaa, jotka feminismi itselleni pilasi (inspiraationa toimi tämä artikkeli):

1. Televisio
Kirjoitin ensin muistioon "Frendit". Sitten "kaikki paneelikeskustelut". Sitten "Putous ja Kingi". Miehen puolikkaat. Snog, Marry, Avoid. Ylipäänsä kaikki kammottavat make over -ohjelmat. You get the drill. Televisio kokonaisuudessaan on feministille äärimmäistä turhautumista ja vihaa aiheuttava kapine. Britanniassa BBC:n (joka ansaitsisi oman paikkansa tällä listalla) täytyi tehdä virallinen pakote, jonka mukaan jokaisessa paneelishowssa mukana täytyy olla ainakin yksi nainen. Täällä keskustelu- ja huumoriohjelmat ovat miesten runkkauskerho joihin naisilla ei näytä olevan mitään asiaa, ja nyt tämän uuden säännöksen myötä yksin nurkassa kyhjöttävä nainen, jolle ei edes anneta suunvuoroa, vain korostaa tätä faktaa. Oletteko koskaan nähneet ajankohtaisohjelmaa/paneelishowta, jossa olisi esimerkiksi naisia 60-40 suhteella? Jos olette olleet niin onnekkaita että olette, niin eikö heti pistäkkin silmään. Niin eriskummallinen näky se on. 

Seksististä ja homofobista läppändeerusta joka toisessa punch linessa heittävät sit comit ovat oma osionsa (Frendit I do love you mutta oh dear sentään). Luulin toisaalta, että ne olisi jo aika passé ja siirtyisi unholaan sellaisten loistavien sarjojen kuin Parks & Recreation tieltä, mutta sitten avaan Comedy Centralin jossa mainostetaan 24/7 uutta sarjaa I Live With Models ja kaikki viimeiset toivonrippeeni valuvat korvista ulos löysänä litkuna. 

Feministinä edes naishahmoilla (read: valkoisilla naishahmoilla) täytetystä televisiosta ei saa nauttia rauhassa. Sinkkuelämää vilisee problemaattisuuksia (hei oikeasti ne ainaiset riekuvaan orgasmiin päättyvät penetraatiorynkytykset, unrealistic expectations anyone????), Game of Thronesin kattava naisjoukko joutuu milloin raiskauksen, milloin insestin kohteeksi, ja edes TV-sarjat jotka ovat syntyneet feministien kätösistä kuten Girls eivät pääse karkuun Sauronin läpitunkevaa silmää - feminististä kritiikkiä.



2. Rintaliivit
Rinuleilla on kyllä ehdottomasti muitakin funktioita (kuten tissien tukeminen), mutta eikö loppujen lopuksi niiden sosiaalisesti tärkein tarkoitus ole nännien peitto? Kelatkaa nyt: tissiä saa näkyä päältä, alta ja sivusta, mutta jos hieman nännipihaa vilahtaa tai tuulen tuiskeessa pitkät niinsanotusti napsahtavat päälle, niin skandaali on valloillaan. Mikä on aivan hullua. Henkilökohtaisesti olen hillitön tissifani, ja mielestäni on aika saada valloilleen nännien vallankumous. Nännit saisivat mielestäni nöpöttää paidan läpi tilanteessa kuin tilanteessa, koska no, se nyt vain ON luonnollista. Tämä vaatisi jonkin sorttisen nännien epäseksualisaation, josta taidetaan olla valitettavan kaukana sikäli kun julkista imetystäkin tietyissä piireissä katsotaan paheksuvan konservatiivisen linssin läpi. 

3. Karvojen ajelu
Siinä kun kyyristelet reisilihakset hellinä omituisessa asennossa veden valuessa silmiin ja suuhun samalla kun epätoivoisesti yrität metsästää viimeisiä mahdollisia kikkuroita irtokarvoja haaravälistä, sitä todella miettii että mitäs helvettiä tämä elämäni onkaan. Nainen on karvainen apina siinä missä mieskin, mutta miksi vain minun täytyy kuluttaa 15 puntaa aivan perskeleen kalliisiin vaahtoaviin Gillette-teriin, puhumattakaan vahauksista ja sokeroinneista jotka velottavat pankkitiliä triplasti enemmän, joilla lähestulkoon jokapäiväisesti joidun huitomaan pitkin kehoani ettei vain yksikään karva näkisi päivänvaloa?

Ja, ollen täysin tietoinen siitä, että tämä on vain patriarkaatin katala juoni, jatkan silti sen tekemistä. Siinä vasta itseinhon kynnyksellä ollaankin - seksistisen kulttuurin tuotteena syntynyt mieleni ei kestä kainalokarvoja (vaikka kaikilla muille ne todella kuuleilta näyttävätkin), mutta samalla feministinen minäni tuomitsee rajusti oman heikkouteni. Noidankehä on syntynyt.

(Pimbbikarvojani en kyllä sheivaa [trimmausta lukuunottamatta], mutta myönnän että koen silti aiheesta epätäydellisyydessäni jatkuvaa epävarmuutta. Nämä kuvat Kim Kardashianista nähtyäni tosin olen entistä varmempi, että se on ihan hyvä päätös.)

4. Stephen Fry
Ou Stephen ou Stephen, kaikkien rakastama lempeällä yläluokkaisella brittiaksentilla myhäilevä kansakunnan aarre. Henkilökohtainen beeffini herra Fryn kanssa alkoi tästä lausunnosta: 
"If women liked sex as much as men, there would be straight cruising areas in the way there are gay cruising areas. Women would go and hang around in churchyards thinking: 'God, I've got to get my fucking rocks off', or they'd go to Hampstead Heath and meet strangers to shag behind a bush. It doesn't happen. Why? Because the only women you can have sex with like that wish to be paid for it. I feel sorry for straight men. The only reason women will have sex with them is that sex is the price they are willing to pay for a relationship with a man, which is what they want. Of course, a lot of women will deny this and say, 'Oh no, but I love sex, I love it!' But do they go around having it the way that gay men do?"

Ummm, sorry Sir, but could you please fuck off



5. Suomiräp
Kun olin 14-vuotias, lemppariartistini oli Skandaali, jonka lumoavan lyyrisen tykityksen Pesästä pesään muistin ulkoa. Sitä jammailin kahisevissa vaaleansinisissä MicMacin housuissani, tattista vaan internalised misogyny. 2010-luvun suomiräppiskenestä ei tarvitse edes etsiä Skandaalin kaltaisia löllöpöksyjoupilluaautojaviinaa-tyylisiä kliseepaukkuja, vaan nykypäivän seksismi on maskeerattu paljon taidokkaammin, ja mikä pahinta, ~coolimmin~. Ruudolfin ja Karri Koiran 50-luvun mielenmaisemiin halajava (Rosvojen Kovaa paskaa -blogin Jukka kirjoitti biisistä hyvän pienen analyysin) Muistutat mun Jeeppii on kiikkunut listojen kärjessä viime aikoina, Adi L Haslan ja muun suomiräplädijengin Hyi-biisiä voisi kuvailla....no, sanalla hyi, Tippa-T:n swägä on kuulemma Mehu kun hollilla on kolme tyttöö jotka elää pelkäl riisil. Fine, hiphop ei koskaan ole ollut tunnettu syleilevästä naismyönteisyydestään, mutta eikö tällänen höhöö on mulla hutsuu ja hoeta joka sormelle -tyylinen mielikuvitukseton loanheitto ole jo aika helevetin nähty. Musta ainakin on. Hiphop on parhaillaan erittäin voimaannuttavaa, kekseliästä ja vallankumouksellista - kasuaali seksismi ei ole mitään näistä.

Suomiräpskenessä häiritsee myös sen aina ja ikuisesti käynnissä olevat makkarakarnevaalit. Missä on kaikki kovismuijat, jotka on silleen fuck this crap ja dropauttaa mahtavat tunet ja lyriikat ilmoille? Tykkään kyllä esim. Sini Sabotagesta, mutta äh, tarvitaan jotain poliittisempaa; tarvitaan nainen, joka ryminällä murskaisi olemassa olevat muotit, sen sijaan, että yrittäisi toimia niiden lomassa.


6. Deittailu
Ainakin kaikki te heteroseksuaalit feministisiskot siellä ruudun toisella puolella - tiedätte mistä puhun. Jos maailman miehet voisi lajitella Excel-taulukkoon, josta jäljelle filtteröisi vain vapaat, hauskat, söpöt, ja feminismin päälle ymmärtävät miehet, olisi tuo lista aika lyhyt. Tai ainakin siltä meikästä epätoivon hetkinä tuntuu. Kiinnostavia miehiä kyllä riittää hyrymykky, mutta kun puheenaiheeksi tulee vaikkapa niinkin vähäpätöiset jutut kuin omat arvot ja kiinnostuksen kohteet, niin eiköhän sieltä aina joku sammakko pääse suusta. Not all men, aren't all feminists lesbians, I do believe in equality BUT, well but men and women surely are just biologically different, blaablaablaa. Eijjjjaksa. Puhumattakaan sitten näistä janttereista, joiden mielestä kadulla leidin pokaaminen on se way to go, etenkin jos sen tekee hännyksillä 10 minuuttia seuraten.

Ei miehen edes tarvitsisi olla mikään ulkomuistista bell hooksia siteeraava intellektuelli akateemikko, mutta onko se nyt liikaa vaadittu, jos vähän omistaisi avarakatseisuutta, myötätuntoa, sekä kiinnostusta sosiaalisia ongelmia kohtaan. Kysynpä vaan, tee katkera88.



7. Seksi
Luin jonkun tutkimuksen, jonka mukaan feministit ovat vällyjen välissä parempia rakastajia ja näen selvästi miksi näin saattaisi olla, mutta niinsanotun perinteisen vanhan kunnon lähetyssaarnaajahumppauksen feminismi kyllä pilaa. Ensinnäkin, jo se, miten me määrittelemme seksin lähes yksinomaan penetraationa on täysin kajahtanutta. Suuri osa naisista ei saa orgasmia , ainakaan yksinomaan, vaginaonkalon hinkuttamisesta, joten miksi helvetissä muunlaisesta seksistä käytetään termiä esileikki ja tuo pyhä hinkuttaminen saa kunnian kulkea nimellä seksi? Koko käsityksemme seksistä on niin ällöttävän mieskeskeinen ja heteronormatiivinen. Naisen seksuaalinen himo ja agenda on edelleen täysi tabu, vaikka ehkä tällä saralla ainakin populaarikulttuurissa näyttäisi olevan jonkin sortin revoluutiota tapahtumassa. 

Feminismi on myös laittanut miettimään, ja kyseenalaistamaan, omia seksuaalisia mieltymyksiä. Mistä esimerkiksi johtuu, ja tekeekö se minusta huonon feministin, että seksuaalisessa kontekstissa ajatus maskuliinisestä karvaisesta aggressiivisesta jörrikästä on miellyttävämpi, kuin ajatus yyber yhdenvertaisen harmonisesta hellästä loverista? Miksi yhä edelleen oletuksena on, että seksissä miehellä on ns. ohjat käsissään, ja vielä karmeampaa - miksi se on musta henkilökohtaisesti ihan okei?



8. Lentäminen
Finnairilla tätä ei kaikkien niiden terveyssandaaleissa hiihtävien tätien ja setien lomassa juurikaan esiinny, mutta oletteko lentäneet esimerkiksi British Airwayssillä? Se on kuin kummallinen tekoripsien täyttämä aikamatka 50 vuotta menneisyyteen mitä naisihanteeseen tulee. Katsoin firmaa käsittelevän dokumenttisarjan, jossa kerrottiin, miten kaikki hiuslaitetta ja huulipunaa myöten on tarkkaa määritelty. Ei sillä, että tekoripsissä, hiuslaitteissa ja huulipunissa olisi jotakin vikaa - ne ovat vallan fabulous - mutta se, että ne ovat pakollinen osa uniformua toiselle sukupuolelle on vähintäänkin epäoikeudenmukaista ja pahimmillaan hillitöntä seksismiä.

9. Sosialismi
Ei, en ole vielä tehnyt takinkääntötemppua ja liittynyt Kokoomukseen (bwahahahahhaahah), mutta feminismillä ja sosialismilla tuntuu olevan kinkkisen problemaattinen suhde, ainakin täällä Britanniassa. Feminismi ja sosialismi sopisivat oikein toteutettuina kauniisti yhteen kuin nakki ja sämpylä, mutta lähemmässä tarkastelussa sosialistinen liike on sekin ollut, ja on, melkoisen miesvaltainen ja - patriarkaalinen. UK:ssa on ollut paljon tapauksia, joissa sosialistijärjestöjen jäsenet ovat syyllistyneet raiskauksiin, mutta järjestöt ovat päättäneet handlata nämä asiat "sisäisesti" viemättä syytteitä poliisille (koska what, luokkataistelu ylittää sukupuolten tasa-arvon puolesta taistelun?). Tämä on saanut tämän maan feministit sotajalalle monen sosialistijärjestön kanssa. Bannasipa oma yliopistomme esimerkiksi Socialist Workers Partyn läsnäolon julisteineen kaikkineen kampukselta.

10. Akatemia. Ja tiede. Ja taide.
Laittakaa silmät kiinni, ja antakaa mielenne muodostaa ketju kaikista päähänne spontaanisti pälkähtävistä teoreetikkojen, tiedemiesten ja taiteilijoiden nimistä. Niin. Akatemia I luv u but I h8 u.




Nyt paljastakaa mulle kaikki teidän jutut, jotka feminismi pilasi. Huumorilla, of koors.


Ps. feministisellä asialla kun ollaan, tsekatkaa kaksi uutta huippua blogia: Feministikollektiivi Pihtarihuorat, jonka kirjoitus raiskauksesta etenkin pysäytti, sekä Ruskeat tytöt, jonka kirjoittaja käsittelee taidokkaasti ja henkilökohtaisella otteella rotukysymyksiä ja sosiaalista yhdenmukaisuutta Suomessa.