Thursday, 30 July 2015

"Meillä on unelma": Muutama ajatus sananvapaudesta, rasismista, ja monikulttuurisuudesta

Kuten niin monet muutkin suomalaiset, minäkin järkytyin Perussuomalaisten kansanedustajan Olli Immosen viime perjantaisesta Facebook-statuksesta.

Kenellekään tuskin tuli varsinaisesti yllätyksenä se, että Perussuomalaisten, vankasti kansallismielisyyden varaan rakennetun puolueen, joukossa on näin radikaalisti ajattelevaa, muukalaisvihamielistä jengiä. Selkäpiitäni kuitenkin karmii se fakta, että kyseessä ei ole mikään pohjanmaalaisen pikkukylän kerhohuoneella kokoontuva keski-ikäinen neonatsijoukko, vaan puhumme hallituspuolueesta ja sen jäsenistä. Ihmisistä, joilla on demokraattisella vaalijärjestelmällä taattu mandaatti päättää maamme asioista.

Paljon on puhuttu sananvapaudesta. Kyllä, Olli Immonen on fyysisesti täysin vapaa kirjoittamaan sosiaaliseen mediaan mitä tahansa. Mutta istuvana kansanedustajana se ei voi tapahtua ilman seuraamuksia. Hallituspuolueen jäsenenä ja täten julkisena henkilönä ei yksinkertaisesti voi olla mahdollista, ettei vihapuheesta ja kansanryhmää vastaan kiihottamisesta tule minkäänlaisia sanktioita. Uskoni parlamentarismiin kuolee, jollei Immosta eroteta puolueesta.

Miksei kuka tahansa saa sanoa mitä tahansa, milloin tahansa ja missä tahansa? Koska päättäjien mielipiteitä ja julkisia lausuntoja seurataan tarkasti. Koska niitä levitetään, ja niille annetaan arvoa. Koska ne pitkälti määrittelevät maamme poliittisen ilmapiirin. Koska ilmapiiri, joka kannustaa rasismiin ja väkivaltaan ja sallii sen kriittisyyden nimissä on tappava. Koska historia kertoo meille tämän traagisen tarinan. Yhä uudelleen, uudelleen ja uudelleen.

Immosen veret seisauttavasta lausunnosta on kuitenkin syntynyt paljon hyvää. Oli mahtavaa nähdä, kuinka tuhannet ihmiset kokoontuivat yhteen eri puolilla Suomea sanoutuaakseen irti Immosen kapeakatseisesta ja harhaisesta näkemyksestä Suomesta ja suomalaisuudesta. Lontoon monikulttuurisessa syleilyssä vuosia asuneena tunnen usein suurta ahdistusta pohtiessani Suomen ksenofobista ilmapiiriä, sillä uutiset kotimaasta tuntuvat liian usein olevan pelkkää jytkytystä jytkytyksen perään. Siksi oli mahtavaa saada herätys siihen tosiasiaan, ettei jokainen maanmieheni tosiaankaan ole persuja äänestävä, Uusisuomen blogiin maahanmuuttokriittisiä "analyysejään" näpyttelevä hommaforumilainen.

Homma-forumista päästäänkin mukavasti Matias Turkkilaan, joka astui Meillä on unelma -tapahtuman lavalle Perussuomalaisten edustajana. Sanon tapahtuman enkä mielenosoituksen, sillä en voi katsoa protestin elementtien täyttyneen, jos ns. vastapuolen edustajalle taataan tilaa puhua, mutta itse mielenosoittajat hiljennetään buuaamasta. Ajatus rauhallisesta ja iloisesta kansanjuhlasta, jossa kaikki lopulta kokoontuvat yhteishaliin on lämmin ja jalo, mutta ihan oikeasti - joskus on ihan oikeutettua olla vihainen, ja todella osoittaa mieltään. Turkkilan mukaanotto oli kuin märkä rätti naamalle, sillä se viesti siitä, että tässä on mies, joka ansaitsee olla lavalla, jonka sanomalla on arvoa ja validiteettiä. Tuntuu perverssiltä, että rasismin vastaisessa mielenosoituksessa koroke suodaan miehelle, jonka perustamilla kommunikaatiokanavilla mustille ja ruskeille ihmisille ei suoda ihmisarvoa.

Rasisteille yhteinen määrittelevä tekijä on marttyyrius: miksi minut aina hiljennetään ja leimataan, haluan vain puhua kriittisesti maahanmuutosta? Myönnän, maahanmuutosta kriittisesti puhuminen on varmasti vaikeaa. En edes kiellä sitä, etteikö se olisi joskus tarpeellista. Katsotaan Välimerta, ja sen uumeniin viikkottain hukkuvia satoja vartaloita. Jossain jokin menee pahasti pieleen. Italia ei pysty yksin pitämään tilannetta käsissään. Puhukaamme siis kriittisesti siitä, onko EU:n pakolaispoliittinen laki, joka oikeuttaa ihmisen hakemaan turvapaikkaan vain point of entry -maassa, järkevä. Mutta hyvät ihmiset, me emme voi puhua maahanmuutosta ja pakolaisista samaan malliin kuin alkoholiveron alentamisesta. Maahanmuuttajat ja pakolaiset eivät ole yksi pallero agenda-listalla Helsingin jäteongelman selvittämisen jälkeen. Kyse on oikeista elävistä ja tuntevista ihmisistä. Ihmisistä, joilla on oma elämä iloineen ja suruineen. Ihmisistä, jotka heräävät aamulla ja miettivät, mitä pukisivat päälleen. Kyse on pakolaisista, jotka ovat olleet onnekkaita vaikeassa tilanteessa päästessään Suomeen sodan tai vainon jaloista, luultavasti traumatisoituneena, vain saadakseen kuulla "n****** painu takaisin Afrikkaan". Tämä, hyvät ihmiset, ei ole maahanmuuttokriittisyyttä. Tuntuu uskomattomalta, että tämä pitää edes sanoa ääneen.

Erinäisiä kommenttipalstoja lukiessani hyvin selväksi käy yksi asia: keskustelijoilla ei usein ole hölkäsenpöläystäkään siitä, mitä rasismi todella edes tarkoittaa. Se on myös paljon muuta, kuin konkreettista huutelua ja aggressioita kaduilla. Rasismi on systemaattinen, ajatukseen valkoisen rodun, tässä tapauksessa valkoisen suomalaisuuden, ylemmyydestä perustuva järjestelmä, jonka elossapitoon tarvitaan aina kahta asiaa: valtaa ja etuoikeuksia, jotka on historiallisesti suotu vain tietylle ihmisryhmälle. Rasismi on ennakkoluuloja ja oletuksia, jotka kytevät eivät vain yksittäisten ihmisten mielissä, vaan yhteiskunnan eri rakenteissa. Se on sitä, että ihmiseen liitetään tiettyjä ominaisuuksia vain hänen rotunsa, etnisyytensä, tai uskontonsa perusteella. Se on sitä, että tietyllä ihmisryhmällä (valkoinen suomalainen) ylitse muiden on valta määrittää se, mitä nämä ominaisuudet ovat. Se on sitä, että samalla ihmisryhmällä on etuoikeus olla vapaa näistä olettamuksista.

Tämän määrittelyn valossa voimme todeta, että sellaiset usein tietyissä piireissä leviävät olettamukset, kuten "muslimimiehet raiskaavat", "kaikki musliminaiset ovat alistettuja", "afrikkalaisilla on isot seksihalut ja rytmi veressä", "kaikki mamut elävät sossun tuilla" eivät ole maahanmuuttokriittisiä, vaan rasistisia. Puhutaan asioista edes niiden oikeilla nimillä.

(Puhuttaessamme vallasta ja etuoikeudesta, on pakko tehdä selväksi yksi asia. Internetin uumenissa törmää usein käsitteeseen "käänteinen rasismi", ja sanottakoon se nyt hyvin selkeästi: käänteistä rasismia [=rasismia valkoisia kohtaan] EI ole olemassa Suomessa, yhteiskunnassa, jossa valkoisilla on historiallisesti aina ollut valta, ja jossa valkoiset suomalaiset nauttivat monenlaisista etuoikeuksista ruskeaan tai mustaan suomalaiseen nähden. Jos tämä tuntuu ajatuksena hankalalta tai epämiellyttävältä, suosittelen lämpimästi lukemaan Roxane Gayn esseen Peculiar Benefits. Suosittelen myös katsomaan Aamer Rahmanin stand-up pätkän Reverse Racism.)

Monikulttuurisuudesta vielä muutama seikka. Ensimmäiseksi, monikulttuurisuus ei ole uskon asia. "En usko monikulttuurisuuteen" tyyliset väitteet tuntuvat hulluilta - elämme globaalissa maailmassa, monikulttuurisuus on ollut täällä jo hyvin pitkään, ja tulee luultavasti aina olemaan. Uskot siihen tai et, tämä fakta ei muutu. Toiseksi, Suomi ja suomalaisuus ei ole enää pelkkää sinivalkoista unelmaa; on olemassa niin valkoisia, mustia, kuin ruskeitakin ihmisiä, jotka identifioivat 100% suomalaisiksi. Jälleen, tämä ei ole uskon asia, vaan fakta. Voimme päättää, haluamme suhtautua tähän tosiseikkaan kuin Ranska, joka monikulttuurisuuden sijaan värisokeasti uskoo republikaaniseen, kulttuurien ohi tuijottavaan malliinsa, jonka mukaan rodullasi, etnisyydelläsi tai uskonnollasi ei ole väliä, kunhan puhut ranskaa ja käyttäydyt kuin oikeat ranskalaiset nyt käyttäytyvät, sinut nähdään ranskalaisena. Sinänsä ihan kiva ajatus, mutta todellisuus on jotain aivan muuta äärioikeiston nousuineen, segregoituneide asuinalueineen, poliisiväkivaltoineen ja islamofobisine huivibanneineen. Tai sitten voimme olla kuten Britannia, joka ei sekään ole läheskään täydellinen (en ole unohtanut vuoden 2011 riotteja), mutta ainakin Lontoossa vuonna 2015 sekä bussikuskit että Cityn finanssihait käyttävät turbaania, hipster-kahvilan vierestä löytyy moskeija, ja josta en osaa nimetä yhtäkään kaupunginosaa, johon en uskaltaisi mennä. (Aisha Mirza kirjoitti mielenkiintoisen jutun The Guardianiin siitä, miksi ruskeana ihmisenä Lontoossa voi hengittää.)

Olen puhunut blogissa pakotetusta assimilaatiosta jonkun verran, ja toistan edelleen: en usko siihen tipan vertaa, oli kyse sitten rodusta, sukupuolesta tai seksuaalisesta suuntautumisesta. Ajatuksen tasolla sitä vaativa saattaa tarkoittaa hyvää, todellisuudessa assimilaatio on hiljentävä ja sortava ideologinen menetelmä. Yhteiskunta, joka vaatii muslimia luopumaan huivista tai naista madaltamaan ääntänsä ei ole yhteiskunta, jossa tasa-arvo ja yhdenvertaisuus kukoistavat, sillä assimilaatio vaatii aina itselleen normin; standardin (=valkoinen mies), johon assimiloitua. Assimilaation idealle perustuva yhteiskunta kunnioittaa aina yhtä ylitse muiden, eikä tämä ole kovin hyvä lähtökohta harmoniselle, toista kunnioittavalle yhteiselolle. Valitettavasti media rakastaa ajatusta assimilaatiosta: kerta toisensa jälkeen lehdet kuvailevat, kuinka ei-valkoinen suomalainen/maahanmuuttaja X (silloin harvoin, kun julkisuuteen pääsee) on "aivan kuten kuka tahansa suomalainen: syö HK:n lenkkimakkaraa, ui avannossa ja katselee sunnuntaisin formuloita". Näissä asioissa, tai niitä harjoittavissa maahanmuuttajataustaisissa ihmisissä, ei tietysti ole mitään pahaa, mutta meidän pitäisi myös avartaa mieltämme ja oppia pois siitä ajatuksesta, että on edes mahdollista määrittää, mitä "aito" suomalaisuus on. Joku katsoo mäkihyppyä, toinen paastoaa, sillä onhan Ramadan. 



Kaiken kaikkiaan, olen ehkä kuitenkin kiitollinen Olli Immoselle siitä, että tuona kohtalokkaana perjantai-iltana kello 10 hän päätti laukaista ilmoille kyseisen aivopierun, jota myös tilapäivitykseksi kutsutaan. 

Sillä jos kaikki tämä monipuolinen, rikas keskustelu niin Twitterissä, blogeissa, kuin traditionaalisessa mediassakin,  sekä tietysti Meillä on unelma -liike, oli yhden rasistin someavautumisen aikaansaannosta, oli se ehkä sen arvoista.


Minulla on unelma. Se on unelma monikulttuurisesta, avoimesta, ja sopivan omituisesta Suomesta, jossa yhdenvertaisuus kukoistaa, ja jossa kenenkään ei tarvitsisi tuntea oloansa niin epävarmaksi ja pahoinvoivaksi, kuin Immosen Ollin.

Saturday, 18 July 2015

Huono feministi

Roxane Gayn hengessä. Jos et vielä ole lukenut Gayn loistavaa esseekokoelmaa feminismistä, rodusta, seksuaalisesta väkivallasta, Sweet Valley Highsta, Nälkäpelistä ja scrabblestä, tee se heti. Tee se etenkin, jos olet kyllästynyt internetin femininistipalstojen ehdottomuuteen ja ärhäkkyyteen, ja haluat lukea diskursiivista, loistavasti argumentoitua, eri näkökulmia inhimilliseellä otteella punnitsevaa tekstiä. (Viimeisen parin viikon aikana lähestulkoon jokainen lauseeni on alkanut "Roxane Gay sanoo että...")

Feminismi on minulle henkireikä, identiteetti, maailmankatsomus - kaikki. Feministin elo on kuitenkin usein ristiriitojen täyttämää. Hairahdan joskus polulta. Joskus en edes sumulta tiedä, missä koko polku huitelee. 

Olen joskus huono feministi. Huono siksi, etten aina sovi tiettyyn muottiin, joka (muka) määrittää millainen on Hyvä Feministi. Huono siksi, että valitsen väärin, vaikka tiedän paremmin. Huono siksi, että olen ihminen ja erehdyn.

Romy and Michele's High School Reunion, yksi lempileffoistani ikinä.

Rakastan kaikkea stereotyyppisesti feminiinistä "hömppää" (äitiäni lainatakseni).
U name it, I luv it. Pinkki, pastellivärit, kimalle, tekokynnet, tekorusketus, naistenlehdet, korkokengät, minihameet, meikit, hiukset, julkkisjuorut, Sinkkuelämää, reality-sarjat (etenkin kaikki deittailushowt), chick flickit ja romcomit = ah. 

En koe omakseni toisen aallon näkemystä sukupuolen konstruktion hävittämisestä. Olen myös sitä mieltä, että tasa-arvo on problemaattinen käsite. Tässä loistavasti tiivistettynä miksi. Yhdenvertaisuus, equity, on mielestäni paljon parempi termi. Feminismini on sitä, että omaa sukupuoli-identiteettiään on hyväksyttävää ilmaista monin eri tavoin - tai olla ilmaisematta. Se, minkä määrittelemme perinteisesti feminiiniseksi ei pitäisi olla yhtään huonoarvoisempaa kuin perinteinen maskuliinisuus. Kavahdan ajatusta siitä, että "nainen" olisi kirosana. En halua tasa-arvoa, jos sen voi saavuttaa vain käyttämällä housuja ja istumalla pörssiyrityksen johtoryhmässä. Oli kyse sukupuolesta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai rodusta, respectability politics ja assimilaatio = no thank you.

Kaipaan ja janoan miesten huomiota.
Tärkeää sanoa heti alkuun, että EN tarkoita tällä tuntemattomien miesten huomionosoituksia. Mikään ei ole nöyryyttävämpää ja raivostuttavampaa, kuin tuntemattomien vislailut, tööttäykset ja huutelut - fyysisestä koskettelusta puhumattakaan, joka on rikos. Miesten itse itselleen myöntämä oikeutus naisten vartaloihin on yhteiskuntamme syöpä.

Tarkoitan tällä tuttuja miehiä: poikaystäviä, treffikumppaneita, tyyppejä joiden kanssa on ~vispilänkauppaa~. Useammin kuin kerran olen marssinut treffeille tapaamaan jotain semi-fuckboy epeliä Destiny's Childin Independent Woman korvanapeista pauhaten, täynnä Minähän Olen Itsenäinen Nainen Ja Mulla On Yksi Sääntö Ja Se On NO BULLSHIT -energiaa, ja kuinka ollakaan - kun mies vähän kietoo kättä ympärille on se kuin heroiiniä suoraa tykillä suoneen. Disclaimer: en ole koskaan tätä sensaatiota kokenut, mutta voin kuvitella, että se tuntuu just samalta kuin Erkin käsi paidan alla. Miksi oi miksi se tuntuu niin hyvältä????

Ei sillä, että miesten huomion kaipuussa olisi mitään pahaa - kaikki olemme eläimellisen biologiamme vankeja. Kuitenkin, siinä missä normaali itseään kunnioittava henkilö laittaisi välit poikki kun jonkun douchemainen käytös alkaa tulla ilmi, itse käyn tahtojen taistoa jossa liian usein häviän. Yksi mukava sana ja pidim, I'm all yours. Ongelman tiedostaminen, kuten me kaikki terapiassa käyneet hullut tiedämme, on parantumisen ensimmäinen askel. Feminismi myös auttaa suunnattomasti, vaikka en tällä hetkellä feministi-testissä täysiin pojoihin yltäisikään. The struggle is real.


Annan joskus miehen maksaa baarissa.
I KNOW, I K N O W

Mutta!! Minulla on tarkkaan harkittu ja intellektuellisti punnittu käytäntö: jos mies sattuu olemaan selkeästi varakkaampi kuin meikäläinen, en pode tästä turhaan huonoa omatuntoa. Jos joskus tästä köyhyysrajaa hipovasta palkastani pääsen ponnistamaan eteenpäin, tarjoaisin minä vuorostani mikäli treffikumppanini sattuisi olemaan Tescon Everyday Valuella elävä opiskelija tahi köyhä freelancer. 

Disclaimer: silläkin uhalla, että kuulostan puolustelevalta sanon, että tätä tapahtuu aika harvoin. 

Sheivaan.
Enuff said. Puin asiaa pidemmin täällä.

Kuuntelen seksististä musiikkia.
Rap-musiikki, joka liian usein kylpee misogyniassa ja homofobiassa on herkullinen pahe. Gayta lainatakseni "why oh why does it have to be so catchy?". Sama pätee reggaetoniin ja dancehalliin, jotka kuuluvat samaa naisia halventavaan, ybermaskuliinisuudella tykittävään kastiin. Mutta ai juma, kun niitä biittejä on vaan mahdoton vastustaa, ja ennen kuin huomaatkaan, olet sheikkaamassa bebaa raivokkaasti samalla pettäen koko maailman naispopulaation.

Sen kuitenkin sanon, että Pharrell Williams, olet ikuisesti silmissäni pilattu otettuasi osaa Blurred Linesiin. Jay-Z ja kaikki tuhat+ muuta bitchiä kasuaalisti käyttävää jantteria: you have no right. Ja parahin Kanye,

There are leaders, there are followers / I'd rather be a dick than a swallower

...olen niiiin paljon mieluummin swallower, kuin penis.

Unelmoin pehmoisesta ydinperheestä, johon kuuluu mies, pari lasta, koira, kissa, ja omakotitalo.
Jep. En ole ollenkaan niin radikaali, kuin haluaisin itselleni uskotella. Avioliitto on problemaattinen konstruktio, mutta tiedän jo tasan tarkkaan, minkä biisin tahtiin minä ja Pena tulisimme  häissämme tanssahtelemaan (Beyoncén Halon, tietty). Yksi pahimmista peloistani, ellei se kaikista pahin, on yksin jääminen. Haluan kokea, millaista on olla jonkun vanhempi. Millaista on olla jonkun elämänkumppani. Inhoan sanaa sinkku ja ajatusta siitä, että ilman miestä en olisi kokonainen. Kyllä minä olen. Mutta valehtelisin, jos väittäisin etten kokisi jääneeni jostain suuremmasta paitsi, jos  en koskaan saisi kokea räjähtävää romanttista, pitkäaikaista sielunkumppanuutta toisen ihmisen kanssa.

En tuomitse automaattisesti pornoa tai seksityötä.
Tässäpä topiikki, joka jakaa feministit usein keskeltä kahtia. Itse pohdin seksityötä pidemmin viime vuonna. Ymmärrän molempien puolten argumentit, ja tajuan, että kyseessä on erittäin monimutkainen, monikerroksinen asia. Senpä vuoksi juuri en koe, että voisin tuomita ketään valinnoistaan. Jos jotain on tässä lyhyen elämäni varrella tullut sisäistettyä, on se se seikka, että maailma, ja ennenkaikkea ihmisyys, on kaikkea muuta kuin mustavalkoista.

Pornoa syytetään usein naisten alistamisesta, mihin uskon ja en usko. Jos pornoalalla työskentelevät naiset eivät saa työstään kohtuullista korvausta, jos heille ei taata turvallisia työolosuhteita, tai jos heitä painostetaan/kiristetään johonkin, mitä he eivät itse haluaisi tehdä, on kyse alistamisesta. Sen sijaan mitä tulee tiettyihin, usein pornossa törmääviin seksiakteihin... en usko seksifantasioiden poliittiseen korrektiuteen. Jos joku saa kiksit alistavasta seksistä, ei tämä tarkoita sitä, että kyseinen tyyppi normaalissa elämässään syleilisi patriarkaattia sydämenkuvat silmissä. Seksin ja politiikan kohtaamisesta loistavan blogipostauksen kirjoitti The Negress, johon palaan aina yhä uudelleen ja uudelleen (en muista, olenko jo linkannut tämän aiemmin).



Loppu disclaimer: oikeasti minusta ei ole yhtä oikeaa tapaa olla feministi. 

Ja ehkä se onkin juuri se, mikä tekee minusta ihan hyvän feministin. Se, että tiedostaa asioiden ja maailman mutkikkuuden. Se, ettei tuomitse tai häpäise. Se, että on valmis menemään itseensä. Ja se, että omasta epätäydellisyydestään huolimatta on valmis taistelemaan niiden asioiden puolesta, joihin uskoo.  


Näillä mennään. 




Sunday, 12 July 2015

You ain't gotta tell me, I know this pussy be yankin



Räpin suurena ystävänä aina välillä (lue: usein) alkaa käymään nuppiin kyseisen genren ytimeen pesiytynyt seksismi ja ainaiset 99,9% miesvaltaiset soittolistat, joten tässä raivonpuuskissani väsäsin pikaisen muijaräppäri-playlistin. Olkaa hyvät ja bailut alkakoon:



Kaikki musanördet kertokaa omia suosituksia!


Ps. Kiitos tuhannesti kaikille viime postaukseen tulleista kannustavista kommenteista, ja etenkin nöyrimmät kiitokset kaikille oman tarinansa lähettäneille - anteeksi etten ole vielä ehtinyt vastata henkilökohtaisesti kaikille. Vaikka suurin osa tarinoista positiivisia on ollutkin, olen kerta toisensa jälkeen joutunut olemaan täydellisen shokin ja raivon partaalla aivan liian monen suomalaisen terveysalan ammattilaisten epäasiattomuuden ja suoranaisen julmuuden tullessa ilmi. Olo on pettynyt, vihainen, turhautunut. Alun perin tarkoitukseni oli vain luoda simppeli alusta kokemuksien jakamiselle, mutta tässä tarinoiden tarjoaman infon valossa ja taustatutkimusta tehdessäni tuntuu se riittämättömältä. Mitä tälle voi tehdä? 

En tiedä. Anyway, sivu etenee hitaaaasti mutta varmasti. 

Wednesday, 17 June 2015

Yksi kolmesta: Kokemuksia abortista


 (Kuva)

Seksuaali- ja lisääntymisoikeudet (miksi reproductive rights kuulostaa niin paljon paremmalta) ovat sellaisia asioita, jotka herättävät roihuavan tunteiden palon sisälläni. Naisten oikeus hallita omaa seksuaalisuuttaan ja lisääntymiskykyään on yksi tärkeimpiä modernin, tasa-arvoisen yhteiskunnan pilareita. Mikään ei saa raivoani enempää valloilleen, kuin valtion yritykset rajoittaa näitä oikeuksia; oikeuksia, joiden toteutumisen takaamiseksi on aikanaan vuodatettu verta ja hikeä.

Valtio, tämä usein niin valloittavan miesvaltainen patriarkaalinen organisaatio, on aikojen saatossa vastustanut niin homoseksuaalisuutta, transsukupuolisuutta (yhä edelleen), avioeroa, naisten oikeutta omaan sukunimeen, naisten ehkäisypilleria, aborttia, kuin avioliiton sisällä tapahtuneen raiskauksen julistamista rikokseksi. Siinä CV jonka haltijasta en ole niin kovin vakuuttunut.

Intohimoni lisääntymisoikeuksiin juontaa varmasti ainakin osittain juurensa omakohtaisesta kokemuksesta. Äänestämisen lisäksi ainoa hetki, jolloin todella olen tuntenut lakipykälän mahdin hartioillani, todella tuntenut jonkin oikeuden tärkeyden, oli seitsemän vuotta sitten tehdessäni abortin. Ihoni menee kananlihalle yhä edelleenkin, kun mietin tilannetta, jossa tätä laillista ja turvallista vaihtoehtoa ei olisi ollut tarjolla. Tunnen suunnatonta raivoa miettiessäni sitä tosiasiaa, että esimerkiksi naapurimaassani Irlannissa tätä vaihtoehtoa ei tänäkään päivänä ole. Niitä tuhansia tyttöjä ja naisia, jotka joka vuosi joutuvat matkustamaan Englantiin ja maksamaan tuhat puntaa operaatiosta, jonka esimerkiksi minä saisin ilmaiseksi.

Tässä vuosien saatossa olen aivan totaalisen kyllästynyt kuuntelemaan, kuinka muut ihmiset - poliitikot, psykologit, lääkärit, uskonnolliset ihmiset, miehet - puhuvat minun ja kokemukseni puolesta. Jos et omista kohtua, saati ole ollut raskaana vastoin omaa tahtoasi, sinulla ei ole hajuakaan mistä puhut. 

Ole siis vaiti. Ja anna meidän tyttöjen ja naisten puhua. 

Meitä on kaikkialla ympärilläsi, mutta harva puhuu kokemuksestaan avoimesti. Abortin yllä leijuu yhä edelleen raskas stigma ja häpeä. Viime aikoina on onneksi tapahtunut liikehdintää sen puolesta, että abortista puhuttaisiin enemmän: sellaiset julkkikset kuin Nicki Minaj, Caitlin Moran, ja Jemima Kirke ovat puhuneet omista kokemuksistaan, sellaisissa televisiosarjoissa kuin Girls ja House of Cards aborttia on käsitelty neutraalisti, ja tehtiinpä raskaudenkeskeytyksestä romanttinen komediakin Obvious Child, joka on muuten ihan mahtava.

Suomessa silti vielä tuntuu, että aihe on todellinen tabu. En muista koskaan lukeneeni abortista naistenlehdessä. Puhun omasta kokemuksestani vallan avoimesti ihmisten kanssa, mutta minua pelottaa julkaista tämä teksti. Etenkin kun tuntuu, että uudessa Perskekon hallitsemassa Suomessa arvokonservatiivisuus elää ja voi hyvin. Kansalaisaloite, joka hyväksyisi terveydenhoitohenkilökunnan kieltäytymisen raskaudenkeskeytyksen suorittamisesta tai siihen johtavan lausunnon kirjoittamisesta on menossa myöhemmin tänä vuonna eduskuntaan.

Jo riittää hiljaisuus. Abortin pitää yhä edelleen olla toimenpide, johon jokaisella tytöllä ja naisella on oikeus, ja sen pitää olla asia, josta halutessaan voi puhua ilman stigmaa ja pelkoa. 

Sen vuoksi mieleeni pulpahti ajatus laatia nettisivu, jonne kerättäisiin suomalaisten tyttöjen ja naisten kokemuksia abortista. Raskaudenkeskeytyksen kokemuksen representaatio mediassa on hyvin suppea: esimerkiksi tv-ohjelmissa usein naisen kuvataan tuntevan kamalia omantunnontuskia ja kokemuksen olevan traumaattinen. Tämä varmasti on osan abortin tehneistä naisista kohdalla oikea kuvaus, mutta on erittäin harmillista, jos abortti kuvataan ja siitä puhutaan vain tietynlaisessa valossa - kokemuksia kun on niin monia. Monelle abortti on epämiellyttävä toimenpide, mutta ei sellainen tapahtuma jota katuisi jälkeenpäin, tai josta jäisi elinikäisiä traumoja. Itselleni päätös abortista oli alusta asti selvä. Jonkin käsittämättömän vahingon seurauksena munasoluni sattui hedelmöitymään, enkä missään nimessä ollut valmis äidiksi - hädin tuskin osasin keittää perunan. Munasoluja tulee, niitä menee. Joskus vielä tulen äidiksi, omilla ehdoillani.

Haluan perustaa nettisivun myös vertaistuen vuoksi. On tärkeää pystyä keskustelemaan asiasta jonkun kanssa, joka on kokenut saman, ja suomalaisessa hiljaisuuden ja häpeän kulttuurissa voi olla vaikeaa löytää ketään vertaistueksi. Omalla kohdallani teinityttönä ainoa henkilö, jonka tiesin tehneen abortin ja "selvinneen" siitä oli Sex and the Cityn Carrie. Niin hassulta kuin se kuulostaakin, oli tuo yksi jakso todella tärkeä itselleni siihen aikaan.

Ja sen vuoksi, että tällä hetkellä jos googlettaa "abortti" saa sieltä vain kasan uskonnollista sontaa ja pro-life propagandaa. Muutetaan pliis tämä ja otetaan netti haltuun.

Siispä: sinä tyttö/nainen/transhenkilö/non-binary/muu, joka olet tehnyt abortin - kirjoita minulle kokemuksestasi. Email: paulahama[at]gmail.com

Kokemuksesi voi olla negatiivinen, neutraali, positiivinen, tai osittain kaikkea. Helpottunut, ristiriitainen, hämmentävä. Painotuksen haluaisin kuitenkin olevan positiivisissa  "selviytymistarinoissa".

Erityisen kiinnostunut olen kuulemaan sellaisista seikoista kuin: miksi päädyit aborttiin, millaista oli lääkärien/hoitajien toiminta, tunsitko saavasi tarpeeksi tietoa/tukea, tunsitko aborttia pyytäessäsi joutuvasi valehtelemaan (toisin kuin monissa muissa Euroopan maissa Suomessa ei riitä syyksi oma tahto, vaan täytyy olla sosioekonomiset perusteet), mitkä asiat olisivat tehneet kokemuksen helpommaksi, miten vallitseva asenneilmapiiri ja median kuvaus abortista vaikuttivat sinuun, oletko avoin aborttikokemuksestasi ystävien/perheen/työkavereiden yms. kanssa vai pidätkö tiedon itselläsi.

Lisäksi: olen kiinnostunut myös aborttikokemuksista 12 raskausviikon jälkeen. Suomessa myöhäisen abortin saa vain erityisluvalla, kun taas esimerkiksi Britanniassa ja Yhdysvalloissa oikeus on yleensä automaattisesti 24 viikkoon. Myöhäiset raskaudenkeskeytykset tehdään yleensä esimerkiksi silloin, kun huomataan että sikiö on vakavasti vaurioitunut eikä toivoa selviytymisestä kohdun ulkopuolella ole. Olisin kiinnostunut kuulemaan siitä, tekeekö Suomen 12 viikon kielto myöhäisistä keskeytyksistä hankalan, vai onko erityislupa helppo saada siinä tapauksessa että komplikaatioita tulee.

Formaatti: Lähetä stoorisi ylläolevaan osoitteeseen, sopiva pituus olisi 200-500 sanaa. Valmiilla nettisivulla tarinat julkaistaisiin blogityylisesti (ilman kommentointia) joko allekirjoituksella Nimi, ikä, paikkakunta (esim. Paula, 26, Lontoo), tai vastaavasti anonyymisti jos niin haluat. Mailit luonnollisesti ovat luottamuksellisia enkä levittele niiden sisältöä (paitsi itse julkaistavan tarinan) tai email-osoitettasi mihinkään. 

Muuta: Jos sinulla on mitä tahansa ideoita tähän liittyen niin jaa toki kanssani! Olisi mahtavaa tehdä jokin kunnon pro-choice-kampanja Suomeen.


Kiitos jo etukäteen!

Saturday, 13 June 2015

Not That Kind of Girl



Olen auttamattomasti myöhässä tämän kanssa, mutta haluan kuitenkin sanoa jotain Not That Kind of Girlistä. Tai ehkä enemmänkin Lena Dunhamista ihmisenä. Ja vähän myös Girls -televisio-ohjelmasta. 

Mielipiteet Lenasta tuntuvat jakautuvan aikalailla kahtia, niin ystäväpiirissäni kuin feministiympyröissäkin.

En pidä teitä jännityksessä: minä pidän Lenasta Dunhamista. Tämän kirjan luettuani rakkauteni roihahti kunnolla liekkeihin. Ei sen vuoksi, että Dunham olisi jokin nykyfeminismin ylipapitar, jonka jokainen teko on raikuvien aplodien arvoinen (vaikka kyllähän Lenalla aika mieletön CV onkin). Sen sijaan arvostukseni irtoaa vaikkapa tällä:

"But sex itself was a mystery. And I could never sleep afterward. If we parted ways, my mind was buzzing and I couldn't get clean. If we slept in the same bed, my legs cramped and I stared at the wall. How could I sleep when the person beside me had firsthand knowledge of my mucous membranes?
[Sängyn jakamisesta platonisesti]...The next day I felt the warmth of having been wanted, minus the terrible flashes of dick, balls, and spit that played on a loop the day after a real sexual encounter."

En tiedä olenko koskaan lukenut toista pätkää, joka voisi olla näin suoraa omasta elämästäni.

Sitä Dunham nimenomaan onkin; samaistuttava. Ei, vanhempani eivät ole rikkaita taiteilijoita, enkä kasvanut New Yorkin SoHossa, mutta mikä sen sijaan tekee Lenasta samaistuttavan on hänen täydellisen itsetietoinen epätäydellisyytensä. On raikasta lukea sellaisen kirjoittajan tekstiä, joka ei häpeä kertoa itsestään epämiellyttäviäkin puolia. Kertoa omista neurooseistaan, peloistaan ja epäonnistumisistaan; sellaisista asioista, joista yleensä muut soisivat vaikenevan.

Mulle jäi kirjasta sellainen olo, että Lena on varmasti oikeassakin elämässä tosi hyvä tyyppi. Sellainen, että tultaisiin taatusti juttuun, voitaisiin vaikka bondailla kuolemanpelosta ja käsittämättömästä tarpeesta jakaa avoimesti kaikki

Kirjaa, ja Lenaa ylipäänsä, on syytelty omaan napaan tuijottamisesta, mitä esseekokoelma tietysti onkin. En silti tiedä, onko siinä mitään väärää. Näin bloggaajana, joka jakaa elämäänsä julkisesti netissä, on ainakin kovin vaikea arvostella. Sen sijaan väitänkin, että itsestään kirjoittaminen on terapeuttisin keino järjestellä omaa päänuppiaan. Sillä siinä missä kirjoitan teille, kirjoitan myös itselleni. Kirjoitan asioita, joita minun itseni täytyy saada kuulla. Ja usein myös monen muun samassa jamassa tallaavan tyypin. Siksi parikymppisen autobiografiset muistelmat eivät ole mielestäni ollenkaan hullu idea - ne ovat vertaistukea tässä kahelissa maailmassa. 

Ymmärrän toisaalta ihmisiä, joista Lenassa ei ole mitään samaistuttavaa. Oma positioni keski-luokkaisena, valkoisena, koko elämänsä taidekouluja käyneenä semihipsterinä on varsin selvä. 

Tästä päästäänkin mukavasti Girlssiin. Olin todella innoissani ensimmäisestä kaudesta - vihdoin TV-sarja, jossa seksikohtaukset olivat ihanan inhorealistisia lihojen läiskeineen ja kiusallisine hiljaisuuksineen, ja tietysti perus sinkkutytöt New Yorkissa -kama uppoaa aina. Toinen kausi puolestaan ei sytyttänyt lainkaan, meininki oli masentavaa ja tajusin, että on vaikea jaksaa olla kiinnostunut sarjasta, jonka kaikkia hahmoja vihaa. Kolmatta kautta en edes katsonut sen tullessa ulos. Sitten luin Not That Kind of Girlin ja tykitin kolmos- sekä neloskauden peräkkäin - Girls-rakkauteni teki paluun. Tajusin, että hahmot kaikessa ärsyttävyydessään ovat tarkoituksellisesti juuri sitä; karikatyyrejä aikamme murheista ja vitsauksista. Ja siinä samalla jotenkin niin liikuttavan nuhruisen kotoisia.

Sarja on saanut paljon kritiikkiä representaation puutteestaan, mikä on mielestäni ihan oikeutettua ottaen huomioon sen tosiseikan, kuinka tärkeä merkitys mediarepresentaatioilla onkaan yhteiskunnassa. Eikö sarjan neljästä päähahmosta edes yksi olisi voinut olla musta tai ruskea? Sitten taas pohdin: jos minä olisin saanut kunnian käsikirjoittaa oman televisio-ohjelman 23-vuotiaana, olisinko ollut tarpeeksi rohkea kirjoittamaan jonkun toisen tarinan, ja vieläpä tehdä sen uskottavasti? 

En tiedä tähän oikeaa vastausta, muuta kuin sen, että televisiomaailma tarvitsee enemmän käsikirjoittajia, ohjaajia ja tuottajia, jotka eivät ole valkoisia. Väitän, että syyt siihen miksei näin jo ole piilevät sosioekonomisissa rakenteissa, jotka etenkin Yhdysvalloissa ovat aika päin helvettiä. Viihde- ja taidemaailman etuoikeutettu valkoinen mies -keskeisyys on asia, jonka pohtimiseen olen käyttänyt paljon aikaa, mutta ehkä paneudun siihen joskus toiste. 


Kertokaahan mietteitänne: Girlssistä, Lenasta, kirjasta, dicknballs-flashbackeistä.