Wednesday, 9 April 2014

#EnitenAhdistaaKaikki

ELÄMÄNI ATM:










Kevään viimeinen rutistus aka esseekausi on täällä, ja ei niinkun yhtään nappaa. Flunssakin iski päälle juuri sopivasti, saaden haluni maata peiton alla aamun koitosta illan hämärään kohoamaan noin potenssiin sata.

Asioita, joita tekisin mieluummin kuin esseitä:

Viikkaisin kaikki vaatekaappini vaatteet siisteihin geometrisiin pinoihin. Tämän suoritin jo.

Tinderöisin kaksi tuntia putkeen. Tulos: kaks matchia, wuhuu. Toinen teki sen verran kaameita pilkkuvirheitä, että kiinnostus kylläkin kosahti pyöreään nollaan hyvin nopeasti.

Katsoisin House of Cardsia. Eka kausi viimein päätöksessä, en malta odottaa toista!! HoCin hottixet: Peter Russo (< 3 < 3 < 3 < 3), Lucas (jollain vähän ällöllä tavalla) sekä Frankin autokuski/turvamies jonka nimeä en muista.

Katsoisin The Officea. Michael Scott/Steve Carrell - panisin. En saa ketään pakotettua katsomaan 40-year-old Virginiä kanssani, joten esseiden välttelypuuhissa voisinpa laittaa sen itsekseni pyörimään.

Stalkkaisin ihmisiä Facebookissa ja lukisin ultimate salaista pahettani also known as Vauva.fi -foorumia.

Kuuntelisin musaa iPhonella kuulokkeista peilin edestä ja lipsynccaisin. Voiko tän mainita työhaastattelussa harrastuksena?


ARRRGGHHH. Procrastinating!!!!1 Miksi tästä täytyy aina tehdä niin hankalaa, vaikka kirjat avattuani yleensä opiskelu on ihan mielekästä, aiheetkin pyörivät tällä kertaa feminismin sekä Japanin sosiaalispoliittisten ongelmien ympärillä, joten ei mitään pakkopullaa tosiaankaan. 

Kirsikkana ahdistuskakun päällä välilehdissä kuumottelee kaiken maailman internship-ilmoituksia, joihin pitäisi saada aikaiseksi lähettää hakemuksia deadline:ien lähestyessä. Cover letterien kirjoitus - ennemmin söisin kakkaa.


Juu. Painun nyt angsteineni ja vuotavine nokkineni tekemään toastia, see u. 

Ps. Loppukevennyksenä Johannan blogista löytämäni fiini keskustelumme:



Pps. Olen todella jäljessä kommentteihin vastaamisessa, anteeksi kovasti siitä! Homma hoituu kyllä...eventually.

Wednesday, 2 April 2014

Viisi vuotta ulkosuomalaisena




Maaliskuun lopulla 2008, yhdeksäntoista vuoden suloisen innokkaassa ja vielä hieman naiivissa iässä, pakkasin laukkuni ja muutin Japaniin. Asuinmaa on vaihtunut, mutta pikaista Suomi-pyrähdystä lukuunottamatta samalla reissulla ollaan yhä.

Viiteen ulkomailla vietettyyn vuoteen on mahtunut kaikenlaista. Monta sataa maanjäristystä, ydinonnettomuus, 16 neliön asunnoksi lavastettu koppi, kolmikerroksinen omakotitalo, kaksi vuotta joka-aamuisia syviä kumarruksia, tarjoilemista japanilaisille bisnesmiehille, puhekilpailu, telttailua vuorilla, liian monta lentävää torakkaa, helvetisti karaokea ja luumuviinaa, monta sataa litraa pullotettua vettä, raa'an valaan ja sammakon syöntiä, kolme eri oppilaitosta, kolme blogia, viisi maata, kaksi yksin tehtyä reppureissua, neljä kieltä, seitsemän työpaikkaa, yksi poikaystävä, yksi ero, yksi äärimmäisen kiusallinen yhden illan juttu, seitsemäntoista kämppäkaveria, satoja tuttavuuksia ja monta kymmentä uutta ystävää.

Joskus angstin puuskissa kelaan, etten ole tehnyt elämälläni yhtään mitään ja vertaan itseäni ties mihin oman firmansa perustaneisiin mark zuckenbergeihin ja teinilahjakkuus tavi gevinsoneihin. Mutta kun tuota listaa katsoo ja muistojaan verestää, niin kyllähän sitä on tullut tehtyä, ja ennen kaikkea koettua ja tunnettua vaikka mitä. En ehkä keksinyt Facebookkia tai perustanut omaa lehteä, tililläkin saattaa rahaa olla huimat kolme euroa ja dinneriksi pastaa vielä näin kaksvitosenakin, mutta boy, have I seen some things.

Partying like it's 2008: erittäin hämärät bileet keskeneräisessä baarissa Tokiossa.

On vaikea kuvitella millaista elämä olisi saattanut olla, jos olisinkin aikoinani jäänyt Suomeen. On hullua miettiä, miten monimutkaisen syy-seuraus-suhteen saattelemana teiniaikojen j-rockfanitus johti Tokioon ja sitä kautta lopulta tänne Englantiin. Elämän randomius, se on jotakin käsittämätöntä ja käsittämättömän hienoa se.

Ensimmäisen kerran ajatus ulkomaille muuttamisesta tuli luultavasti 12-vuotiaana; muistan vieläkin silloin äikäntunnilla kirjoittamani Minä kymmenen vuoden päästä -esseen, jossa kerroin itsevarmasti olevani Hollywoodissa asuva kuuluisa näyttelijä. Se suunnitelma kariutui aika nopeasti elämän realiteettien hahmottuessa, mutta toisaalta näin 13 vuoden jälkeenkin löydän itseni, hieman noloa ehkä myöntää, haaveilemasta Kaliforniasta ja itse asiassa näyttelemisestäkin - ehkeivät jotkut jutut loppujen lopuksi niin paljoa muutukaan.

Muutto aikoinaan Tokioon pelotti, mutta tuntui toisaalta luonnolliselta. Kolme ja puoli vuotta kuluivat siivillä, enkä kertaakaan tosissani tuntenut polttavaa koti-ikävää, jonka seurauksena olisin halunnut palata takaisin. Suomalaisena sopeuduin Japaniin hyvin, vaikka aika ajoin jäätävää kyseisen yhteiskunnan dissausta ja mielen sisäistä kapinaa harjoitinkin. Japanissa opin toisenlaisen tavan elää ja ajatella asioita, ja sen elämänvaiheen opeiksi toivottavasti jäävät kyky ottaa muut ihmiset huomioon ja sopeutua erilaisiin olosuhteisiin.

Englantiin muutto prosessina oli hyvin erilainen kuin aikoinaan Japaniin; olin vanhempi, jo ulkomailla aikaisemmin asunut ja Englanti kohdemaana oli paljon lähempänä Suomea, niin fyysisesti kuin kulttuurillisestikin. Kuukausia on kulunut yhdeksäntoista, ja täytyy myöntää, etten vieläkään tunne palavaa rakkautta Britanniaa kohtaan. Lontoolla asuinkaupunkina on puolensa, mutten usko, että sydämeni tänne jää koskaan samalla tavalla kuin Tokioon. Vaikka täältäkin olen saanut paljon: uusia sydänystäviä, brittivivahteen puheeseen ja ennen kaikkea kiinnostuksen asioihin, joista en ennen tiennyt mitään. Vaikka aikoinaan Tokiossa koin ehkä kriittisimmät aikuistumisen vuodet, täytyy sanoa, että tunnen kasvaneeni tässä välillä 23 ja 25 aika hiton paljon. Vieläkään minua ei saa puettua bleiseriin (the aikuisuuden barometri), mutta lukiessani parin vuoden takaisia blogijuttuja ei voi kuin todeta, että kauas on tultu. Lontoossa olen ehkä karskiutunut, ja tullut enemmän sinuiksi itseni kanssa - prosessi, joka tuskin koskaan lakkaa. Pientä kyynisyyttäkin asioiden suhteen on havaittavissa, mutta toivon, että lopulta idealisti sisälläni aina voittaa.



Viisi vuotta on melko pitkä aika, vaikka toisaalta muistan Tokioon muuton kuin eilisen. Joskus taas koko Japani-aika tuntuu vain kaukaiselta unelta, suomielämä sitäkin sumuisemmalta muistolta. Toisinaan kuulee kommentteja siitä, kuinka ulkosuomalaiset kuvittelevat olevansa jotenkin parempia ja elävänsä mielenkiintoisempaa elämää, kuin kotosuomalaiset, mutta varmasti useimmat kanssaulkosuomalaiseni allekirjoittavat väittämän, ettei tämä nyt niin hohdokasta suoraan sanottuna ole - perusarkea ylä- ja alamäkineen siinä, missä muuallakin. Kaikella on aina puolensa: joku saattaa haaveilla Lontoosta tai Tokiosta, itse haaveilen usein Suomen isoista eristetyistä (halvoista) asunnoista, Citymarketin karkkihyllystä tai tasapuolisemmasta yhteiskunnasta.

Mitä näistä viidestä vuodesta on jäänyt käteen? No, nykyään osaan feikata jokaisen suomalaisen kauhua small talkkia kohtuullisesti, taputtaa käsiäni yhteen nauraessa, sekä  hello, you alright, thank you, please ja have a nice day'kin tulevat suusta suhteellisen luonnollisesti ja automaattisesti. Ulkomailla asuminen on karaissut pohjimmiltaan ujoa meikäläistä valtavasti, ja opettanut, että loppujen lopuksi ihan mistä tahansa selviää. Ulkomailla asumisen ehdoton rikkaus on myös monille eri kulttuureille altistuminen - nykyään oikeastaan mikään ei enää ihmetytä.

Sisimmässäni olen kuitenkin edelleen introvertti suomalainen, joka uudessa seurassa ennemmin kuuntelee kuin puhuu, jonka bussimatka menee pilalle jos joku istuu viereen, ja joka latelee sen sortin kuivaa sarkastista huumoria, että edes britit eivät läheskään aina harmikseni tajua. 

Jos jokin on näinä vuosina muuttunut, on se suhteeni Suomeen ja suomalaisuuteen. Lukio meni nuoruuden myrskyissä Suomea vihatessa, mutta melko pian kotomaan jäätyä taakse alkoi sen nähdä uudessa valossa. Uudessa maassa ja kulttuurissa oma kansallinen identiteetti tulee usein pohdinnan alaiseksi, ja siitä saattaa muodostua tärkeä tietoinen osa omaa itseään. Itsessäni huomaan tämän selkeästi, ja kyseessä on luultavasti yleinen ilmiö: vieraassa maassa assimilaation sijaan usein, ainakin ensialkuun, haluaa korostaa olevansa jotain muuta; oma uusi "ulkomaalainen" identiteetti luodaan vastakkaisuutena paikalliselle väestölle. Vaikka pohjimmiltaan kansallisuusaate on tuulesta temmattu ideologia siinä missä "suomalainen" on keksitty sosiaalinen konstruktio, ei se tee suomalaisuuden tunteesta yhtään sen epätodellisempaa. Suomalaisuus on mulle oma pikku juttu, jota kantaa mukanaan minne ikinä meneekin, ja johon voi turvautua tiukan paikan tullen. Se on Marimekon kuosi, laukun pohjalta löytyvä Xylitol Jenkki -pussi, Angry Birds -kalenteri, isoisoäidin perintösormus, oma runsaasti ääkkösiä sisältävä sukunimi, ja ennen kaikkea oma äidinkieli, jota en vaihtaisi pois mistään hinnasta.



En tiedä palaanko koskaan Suomeen. Jos jonkun asian tiedän varmaksi, on se elämän arvaamattomuus, ja sille kannattaa olla nöyrä. Kymmenen vuotta sitten olisin nauranut, jos joku olisi kertonut asuvani myöhemmässä elämässä Japanissa - ken tietää, vaikka asuisin kymmenen vuoden päästä Jamaikalla. Tai Seinäjoella. Madventuresin Cocoa lainatakseni: menen sinne, minne tuuli tuuli kuljettaa

Sen voin kuitenkin todeta, että on vielä niin paljon paikkoja, kieliä ja ihmisiä, joiden kanssa haluan tehdä lähempää tuttavuutta, että ajatus Suomesta ei ainakaan vielä tunnu otolliselta. Ehkä sitten joskus.

Siihen asti meikä kuitenkin hiihtelee, tai no - useamminkin kompuroi, mualimalla levittäen kuvaa suomalaisista hieman hulluina ja omituisina, mutta kuitenkin ihan mukavina tyyppeinä. Ja kaikille teille, jotka kenties pohditte uskailtaisiko ottaa sen loikan: tänne vaan, mukaan mahtuu! 

Sillä ihan tässä isänmaallisesti Fintelligenssiä lainatakseni: en vaihtais päivääkään.

Saturday, 29 March 2014

Aiheena tabu: Seksityö

Sain kuulla arvoisan kämppikseni ja ystäväni Johannan, joka parhaillaan vääntää kandia feminismistä, toimesta Britannian parlamentissä järjestettävästä People's Parliamentin keskustelusta, jossa aiheena olisi seksityön kriminalisoinnin haitat ja vaarat. Aihe kuulosti kiinnostavalta, plus näin politiikkanörttinä ajatus Westminsterin House of Commonssissa pidettävään miitinkiin osallistumisesta sai mieleni myhäilemään.

Sinne veivät siis tiemme keskiviikkona.


 Oisko tässä uus Tinderin profiilikuva?

Sisällä Westminsterissä olo oli ihanku Tylypahkassa konsanaan.

Seksityö ja siihen liittyvät lait ovat tällä hetkellä pinnalla Britanniassa, jossa parhaillaan harkitaan niin sanottuun Pohjoismaiseen malliin siirtymistä - eli käytännössä siis seksin oston kriminalisointia. Suomessakin tästä laista on keskusteltu, mutta (onneksi) se ei ole Ruotsin ja Norjan tavoin mennyt läpi.

Eilinen keskustelu oli Labour-puolueen kansanedustajan John McDonnellin vetämä, ja paikalla oli paljon puhujia itse seksityöläisistä eri järjestöjen edustajiin, ammattiliittoihmisiin ja asianajajiin. Kyseessä ei ollut väittely siitä, pitäisikö seksin osto kriminalisoida vai ei, vaan tapahtuma oli keskustelua siitä, kuinka haitallinen kyseinen laki olisi toimeenpantaessaan itse seksityöläisille, heidän oikeuksilleen ja turvallisuudelleen.

Miksi aihe on tärkeä?

Olen tullut siihen tulokseen, etten voi kutsua itseäni feministiksi, jollen pysty sanomaan tukevani ja puolustavani kaikkia naisia. Prostituutio ei tee kenestäkään sen huonompaa tai arvottomampaa ihmistä, mutta siihen liittyy yhä edelleen hirvittävä stigma - stigma, joka voi koitua kohtalokkaaksi, kuten lukuisat seksityöläisten murhat ja itsemurhat kertovat. 

Ymmärrän sinänsä, miksi radikaalifeministit vastustavat seksin myymistä niin paljon. Teoriat patriarkiasta ja naisten alistamisesta kuulostavat kieltämättä ihan järkeenkäyviltä. Kuitenkin, niin mukavaa kuin se olisikin, että voisimme kaikki elää maailmassa, jossa köyhyyttä eikä turhautuneita seksihimoja olisi, ei kyseinen utopia ole realistinen ja täten tule tuskin koskaan tapahtumaan. Teorisoida voi asiasta kuin asiasta ja hyvä niin, mutta oikea eletty elämä, se on usein aika paljon akateemistä paatosta monimutkaisempaa. Prostituutiota on aina ollut ja luultavasti tulee aina olemaan kielloista huolimatta, jolloin kaikista järkevintä olisi täydellinen dekriminalisaatio, jolloin kynnys esimerkiksi poliisin kontaktoimiseen vaaratilanteessa olisi olematon tai ainakin mahdollisimman pieni. Seksin myymisen salliminen, mutta oston kriminalisointi loisi kummallisen paradoksin, jonka vuoksi eniten luultavasti kärsivät seksityöläiset itse, sanoivat lakipykälien säätäjät mitä tahansa naisten oikeuksien puoltamisesta ja sukupuolten tasa-arvosta. Seksin oston kieltäminen veisi toiminnan vain enemmän maan alle, ja tekisi joka tapauksessa prostituoiduista ainakin teoriassa rikollisia lain silmissä, sillä he kuitenkin tarjoisivat palveluita, joiden ostaminen on laitonta. Kriminalisointi myös oletettavasti vähentäisi asiakkaiden määrää jonkin verran, mikä puolestaan ajaisi seksityöläiset epätoivoisempaan taloudelliseen asemaan ja saattaisi pakottaa heidät ottamaan asiakkaita, joita muuten eivät syystä tai toisesta hyväksyisi.


Elämme valitettavasti maailmassa, jossa köyhyys on totista totta. Täällä Britanniassa sen huomaa vielä tuhatkertaisesti paremmin, kuin Suomessa koskaan. Joku eilisistä puhujista esitti tilaston, jonka mukaan 50% Britannian ei-valkoisista lapsista elää köyhyydessä. Se on aika hurja luku. Eikä valkoisen väestönkään köyhyys ole täällä ennenkuulumatonta - päinvastoin. Iso osa UK:n noin 80,000 seksityöläisistä on yksinhuoltajaäitejä. Joka viides äiti skippaa aterian voidakseen ruokkia lapsensa. Seksin myyminen on ennen kaikkea oire yhteiskunnan rakenteen virheestä ja sen synnyttämästä taloudellisesta epätasa-arvoisuudesta, minkä vuoksi pulman ratkaistakseen täytyisi pureutua itse ongelmaan, köyhyyteen, kuin ryhtyä kieltämään sen sivutuotteena esiintyvä prostituutio, joka monella saattaa olla ainoa keino pitää katto pään päällä ja ruokaa pöydässä.

Toiseksi, olisi holhoavaa yleistystä väittää, että kaikki seksityötä tekevät olisivat alalla vain absoluuttisen pakon sanelemina. Joillekin se todellakin on vain ammatti, josta tienaa suhteellisen hyvin. Meillä (no se iso paha länsimaalainen yhteiskunta) tuntuu yhä olevan todella viktoriaaninen käsitys sellaisista asioista, kuin seksi, seksuaalisuus, ja jopa alastomuus. En tarkoita, että kaikkien pitäisi olla todella sinut alastomien vartaloidensa kanssa ja harrastaa valaistuneita hippiorgioita vapaa-ajalla, mutta meidän pitäisi todella alkaa tiedostamaan, ettei seksi ole kaikille jokin jumalaton kahden toisiaan rakastavan ihmisen pyhä riitti. Toisille se todellakin on vain lihojen läiskettä, joten mikäpäs siinä. Siksi väite, että kaikki prostituutio on naisen alistamista saati väkivaltaa naista kohtaan, on kaikessa holhoavuudessaan melkoisen loukkaava, ja ennen kaikkea väheksyy törkeästi oikeasti seksuaalista väkivaltaa kokeneiden naisten kokemuksia. Tapahtumassa puhumassa ollut raiskauksen uhrien tukijärjestön edustaja myös painotti tätä faktaa. Seksi kahden aikuisen välillä, jotka molemmat ovat aktiin suostuneet, ei ole, eikä sen koskaan pitäisi olla, rikos.

Kaikki seksityö ei tietenkään ole ongelmatonta. Eniten huolta tuntuu aiheuttavan ihmiskauppa, joka kaikessa julmuudessaan onkin jotain käsittämätöntä. Fakta kuitenkin on se, että vain pieni osa seksiä myyvistä ihmisistä - ainakin Britanniassa - on ihmiskaupan uhreja. Ihmiskaupan uhrit ja itse seksityöhön lähteneet, sillä elantonsa tekevät henkilöt täytyisi niputtaa kahden täysin eri kategorian alle. Oston kriminalisointi tuskin auttaisi ihmiskaupan uhreiksi joutuneitakaan, sillä homma luultavasti vain siirtyisi hämärämmille ja vaarallisimmille alueille. Mitä jos valtio näkisi seksityön duunina muiden joukossa, jolloin hommaa voitaisiin reguloida ja tarkkailla tehokkaammin, milloin ehkä rikollisten toimetkin paljastuisivat helpommin?


Puollan seksityöläisten oikeuksia sataprosenttisesti, mutta asia on silti itselleni hieman vaikea, myönnän. En näe ongelmaa siinä, jos nainen vapaaehtoisesti haluaa tarjota seksuaalisia palveluita, mutta valehtelisin, jos väittäisin, etteikö niitä ostava mies ajatuksen tasolla kuvottaisi minua. Valehtelisin, jos väittäisin, etteikö se ahdistaisi, miten seksipalvelujen osto tuntuu nykyään olevan niin normaalia nuorten miesten keskuudessa. Jos kyseessä todellakin on kaksi tasavertaista ihmistä, jotka molemmat kohtaavat toisensa demand-supply pyhän kaksinaisuuden merkeissä, niin olen asian kanssa sinut, mutta ajatuskin britti- ja aussituristeista Thaimaassa hädin tuskin täysi-ikäisten tyttöjen luona, jotka oletettavasti hommaan ovat ajautuneet taloudellisen epätoivon partaalla, on raivostuttava. Puhunko itseäni tässä hieman pussiin, en oikein tiedä kunnolla itsekään.

Jos minä saisin päättää, eläisimme kaikki maailmassa, jossa ei tunnettaisi köyhyyttä. Jossa kenenkään ei tarvitsisi, ainakaan epätoivosta, myydä tai ostaa seksiä, tai työskennellä Mäkkärin kassalla tai call centerissä huonolla sopimuksella ja riistopalkalla. Elämme kuitenkin sellaisessa maailmassa, jossa kaikki edellä mainitut ovat todellisuutta, ja tapahtuvat kaikkialla kaiken aikaa. Siksi mielestäni tärkeää olisikin yrittää turvata niiden ihmisten suoja ja elämänlaatu, jotka - mahdollisesti olosuhteiden pakosta - ovat seksialalla. Seksin ostamisen rikokseksi tekeminen tuskin on siihen oikea ratkaisu.

Loppu disclaimer: itse en tosiaan ole prostituutiolakien ja tilastojen ekspertti, joten olisikin mielenkiintoista kuulla kenties joltain asiaan perehtyneemmältä henkilöltä lisää infoa. Argumentteja saa myös heittää kehiin, puolesta ja vastaan. Itse halusin osallistua eduskunnan kokoukseen juurikin sen vuoksi, että saisin muodostettua aiheesta vankemman kuvan, ja pakko se on sanoa, että niiden puheenvuorojen jälkeen kriminalisointia on aika vaikea puoltaa.


(Ps. Pitäisiköhän tästä tehdä oikein Aiheena tabu -sarja? Huumeet? Abortti? Itse meinaa vakaasti uskon asioista avoimesti puhumisen voimaan, sillä se vaikenee joka pelkää.)

(Pps. Olen todella pahoillani tuosta satunnaisesti yläpalkissa esiintyvästä Cubuksen mainoksesta, jossa kyllä nyt selkeästi on mennyt jollain photoshoppaus hieman pieleen, sillä kuvassa esiintyvän mallin reisi näyttää yhtä paksulta kuin tämän kämmen. Täytyykin lähettää aiheesta palautetta Indiedaysille...)

Wednesday, 12 March 2014

Pohdintaa feminismistä ja muuta tajunnanvirtaa

Istun kirjastossa ja olen viimeiset 20 minuuttia tuijottanut ulos ikkunasta pohtien syntyjä syviä, joten taidan suosiolla luovuttaa tämänpäiväisen "opiskelun" (sain luettua ehkä 20 sivua, whipee) ja kirjoittaa jotain tänne blogiin. 

En ole tainnut tehdä perinteistä "kuulumisia" postausta yli puoleen vuoteen, joten tässä randomeita tapahtumia ja ajatuksia viimeajoilta:

Kevään esseekausi on alkanut, edessä siintää 10,000 sanaa neljän esseen muodossa. 29. huhtikuuta tämä rumba on ohi, toukokuussa on vielä yksi koe ja sitten kakkosvuosi on finito. Sitten pitäisikin alkaa kelailemaan 1) dissen (=kandin) aihetta 2) mahdollisia maisteriopintoja 3) kesän suunnitelmia ja 4) että mitäs vittua sitä ylipäätään tekisi elämällään. Ah niin ihania mutta samalla niin kamalia topiikkeja. 

Tänään pohdin taas sitä, kuinka makeeta (romantisoidussa mielessäni) olisi olla historian ja yhteiskuntaopin lukion maikka. Olisin sellainen cool mutta kuitenkin semitiukkis täti, joka kertoisi mehukkaita anekdootteja ja jakaisi sisäpiiritietoa siitä, miten maailma oikeasti toimii, ja saisin täten valettua intoa tärkeitä asioita kohtaan nuoriin mieliin. Meikän yhteiskuntaopin tunneilla opetettaisiin myös feminististä teoriaa ja harrastettaisiin muurahaispesän tökkimistä näin yleisestikin.

Toinen ammattihaaveeni: olen aina halunnut olla sellainen teini-ikäisten tyttöjen lehden Dr. Eki, jolle saisi lähettää kysymyksiä itsetunnosta ruumiin toimintoihin, ja sitten palstalla antaisin vastauksia siihen, millaista on normaali valkovuoto ja mitä tehdä ekoilla treffeillä. Teinitytöissä on järisyttävä potentiaali, mutta omaa vaikeaa nuoruuttani muistellessa oli yleinen ilmapiiri niin kamalan häpeän ja epävarmuuden sumentama, että olisi ihanaa jollain tapaa päästä vaikuttamaan ja luomaan toivoa it all gets better -tyyliin. 

Feminismistä tuli mieleen; on ollut liikuttavaa huomata, miten monia duunipaikkani lädejä on ruvennut sukupuoliasiat kiinnostamaan iänaikaisen toitotukseni seurauksena. Yksi linkkailee löytämiään kiinnostavia artikkeleita ja toinen tosissaan kysyy, voisinko kertoa tarkemmin mistä feminismissä on kysymys, ja voisinko mahdollisesti suositella joitain kirjoja aiheesta. Samaiset miekkoset eivät koskaan olleet nähneet naisen säärikarvoja, joten yhteisen uhrauksen nimissä nostin housunpunttini ylös, ja siinä sitten rivissä ihmeteltiin. On se kyllä jännä, miten oikeasti luonnontilassaan oleva naisen keho todellakin on aikamoinen harvinaisuus nykypäivänä (ja valitettavasti myös joidenkin mielissä ällötys). 


Feminismi & miehet yleensäkin on aika vaikea aihe, mielestäni. Tuli mieleen tästä Lilyn toimituksessa olleesta Tero Kartastenpään kirjoituksesta. Tällä hetkellähän Naisasialiitto Unioniin pystyvät liittymään vain naiset (biologinen sukupuoli), mikä on herättänyt närää sekä naisissa että miehissä. Pitäisikö miestenkin olla aktiivisesti osa feminististä liikettä, vai riittääkö/onko suotavampaa jos olet vain profeministi? Jaa-a. Ymmärrän itse molemmat näkökannat: toisen sukupuolen sulkeminen pois sukupuolten tasa-arvoa ajavasta liikkeestä tuntuu hullulta, mutta ymmärrän myös women only -tilojen ja järjestöjen tarpeen siltä kannalta, että historian puitteissa maailmassa on ollut niin paljon paikkoja joihin naisilta on pääsy evätty, samaten yhteiskunnassa tarvitaan vielä toistaiseksi epätasa-arvoisessa maailmassa foorumeita, joissa naiset voivat turvallisesti jakaa kokemuksiaan ja kertoa omia mielipiteitään. 

Mistä muutenkin yleisesti johtuu se, että seminaareissa ja luokkahuoneissa miehet ovat usein niitä, jotka ovat itsevarmasti äänessä, samalla kun tytöt/naiset ujostelevat ja ovat epävarmoja? Huomaan tämän itsessäni jatkuvasti, ja se ärsyttää. Huomaan rentoutuvani ja olevani rohkeampi puhumaan, jos esimerkiksi seminaarissa sattuu olemaan vain naispuolisia henkilöitä. Taustalla yläasteen traumat vai kertooko tämä kenties jotain yleistä naiset vs. miehet valtasuhteista julkisilla paikoilla?

Entäs sitten feminismi ja romanttiset/karnaalit suhteet? Ei sillä, että itselläni olisi potentiaalisia ehdokkaita rivissä odottelemassa, mutta kun kerran seksismitutkan laittaa ON-asentoon, sitä on enää mahdotonta kytkeä pois. Pienet jutut ja sutkautukset ärsyttävät ja laittavat nopeasti miesehdokkaan "ei"-mappiin. Sitkeä vastustus, kun sanon maksavani osani laskusta (en ole alaikäinen ja et ole isäni, pystyn siis hoitamaan finanssipuolen varsin hyvin itsekin). Jatkuva ovien avaaminen ja "ladies first" -mentaliteetti (ehkä hän tarkoittaa hyvää, mutta en ole mitenkään heiveröinen ja avuton, sitä vastoin saan taas muistutuksen fyysisestä sukupuolestani, vaikka haluaisin vain olla ihminen). Kutsuminen lovelyksi, sweetheartiksi tai muuksi namuseksi sexystä puhumattakaan, vaikka emme edes tunne kunnolla (et kutsuisi noilla nimillä miespuolista mateasikaan, älä siis meikääkään). Kerran eräs potentiaalinen miesehdokas Frida Kahlon kuvan nähtyään totesi ensimmäiseksi "onko toi se lesbo?", mikä laski tämän kyseisen jannun pojoja mielessäni aika rajusti. Mutta loppujen lopuksi päädyin kuitenkin sivuuttamaan tämän tökerön lausahduksen, sillä joskus tuntuu siltä, että voidakseen ottaa osaa romanttiseen kanssakäymiseen miehen kanssa, täytyy feminismiään kompromissata, sillä kaikki mahdolliset kriteerit täyttäviä kolmijalkaisia tuntuu olevan vain harvakseltaan. Mutta pitäisikö sen olla niin? Andrea Dworkinin mukaan kaikki heteroseksuaalinen seksi on raiskausta ja täten naisten pitäisi poliittisista syistä kaikkien ryhtyä lesboiksi, mutta en välttämättä halua syleillä näin radikaalia vaihtoehtoa kuitenkaan.

Joitain vastauksia tarjosi tänään lukemani blogikirjoitus seksin ja seksuaalisuuden politiikasta. Kiinnostavia juttuja, käykäähän lukemassa.


Uhh, feminismistä jos aloittaa jauhamisen on se pohjaton kuilu - tosin mielenkiintoinen sellainen.

Toisaalta, joskus sitä vain haluaisi olla ajattelematta koko asiaa. Ja olla vaan mä ja kuunnella Rihannaa ja twerkata vähän peilin edessä.



Mitäs muuta.


Lontooseen on tullut kevät - jes! Kyllä se vaan on niin, että aurinko on yksi parhaita asioita ikinä (miinus ihosyöpä).

Kävin katsomassa Dallas Buyers Clubin. Se oli hiton hyvä. Teksas oli nostalginen. Itkeä tirautin oikeen kunnolla, sekä leffasalissa että kotona halatessani HIV-positiivista kissaamme. Leffasta tuli myös jotenkin tosi melankolisen haikea olo, ja samalla ihan hirveä inspiraatio siitä, että hitto tässä kun vielä eletään niin pitäisi oikeasti saada jotakin merkittävää aikaan ja samassa muuttaa maailmaa parempaan, edes vähän.

Olen myös lukenut Mangomalen-blogia ja tuntenut viiltävää kateutta, sekä vakuuttunut siitä, että joskus lähitulevaisuudessa on aivan PAKKO päästä huitelemaan Australian itärannikolle. Ja ylipäätänsä vaan jonnekin, josta ei puutu hikeä, merta, palmuja, hiekkaa, kivoja aksentteja ja parrakkaita mänejä. 

Nyt olen istunut täällä kirjastossa sen verran kauan, että kusi tulee housuun ja tämä tekstikin on sen verran korkealentoista, että paras laittaa pillit pussiin tältä päivältä! 

~Kuulemisiin~

Kirjasto-minä. Huomasin vasta kotona, että mun hoopsit oli eriparia.

Monday, 10 March 2014

Nyrkit ilmaan ja bebat heilumaan

Eilen en kiireiltäni ehtinyt postaamaan, mutta tosiaan - hyvää myöhäistä naistenpäivää! Koko maaliskuuhan on kansainvälinen naisten historiakuukausi, joten ei tässä sinänsä myöhässä olla. 

Kirjoitin viime vuonna naistenpäivän manifestin, jonka takana seison vankasti edelleen (vaikka näin vuoden jälkeen voisi tuohon vielä muutaman kohdan lisätä ja edellisiä fiksailla). 

Valitettavasti elämme edelleen maailmassa, jossa länsimaisen demokratian mallivaltiossa Ruotsissakin valikoituu puukotuksen kohteeksi ottamalla osaa feministiseen protestiin. Täällä Britanniassa taas nuorelle avoimesti feministinä esiintyvälle naisjournalistille sataa tappo- ja raiskausuhkauksia. Eikä tarvitse varmaan edes mainita, mitä monissa muissa maissa naisille tapahtuu, usein lain puitteissakin, vain sillä perusteella, että Y-kromosomin sijaan paikalle pulpahtikin toinen X.

Aihe on vakava, ja naisten ihmisarvon saavuttamiseksi on edessä vielä monta taistelua ja vallankumousta.  Kuitenkin usein tuntuu, että feminismi on vain tappelua tappelun perään, minkä vuoksi voitaisiin kaikki nyt ainakin hetkeksi laittaa nupit kaakkoon ja sheikkaa bebaa naisartistien tahtiin, tässä nimittäin meikän 50 päräyttävää ~Girl Power~ pop anthemia:


Tästä mallia!
(Tälleen mä aina astelen yökerhoon)