Thursday, 28 August 2014

Talvi tuloo



Sain VIIMEIN Game of Thrones -sarjan 4. tuotantokauden, eli tähän saakka siis uusimman ilmestyneen, päätökseen. Ihanaa olla vihdoin koko muun maailman kanssa samalla populaarikulttuurisella aaltopituudella!

Aloitin koko sarjan täytenä nyyppänä parisen kuukautta sitten kämppisten innoittamana. En tiennyt GoT:ista juurikaan mitään muuta kuin sen, että sillä oli valtaisa fanikanta ja HBO-sarjojen tapaan ruudussa tulisi vilahtelemaan paljon paljaita ryntäitä ja takapuolia - ihan meikäläisen cup of tea siis.

Ensimmäisen jakson jälkeen olin kauhistunut. Siis tätäkö tää tulisi olemaan, jäätävää päiden katkomista ja naisten alistamista, odottamani seksikohtauksetkin olivat lähinnä insestiä ja raivokkaasti takaapäin lykkimistä. Toisin sanoen, en ollut tippaakaan vakuuttunut. 

Koska kieroutuneella tavalla asioiden kauhistelu on joskus ihanaa, päädyin muutaman päivän jälkeen katsomaan toisen jakson. Pari ensimmäistä jaksoa eivät mielestäni anna sarjalle oikeutta, mutta jotenkin - miljoonien muiden tapaan - onnistuin jäämään koukkuun. Ja nyt tietysti olen sitä mieltä, että GoT on yksi parhaita televisiosarjoja ikinä. Näin Potter- ja LotR-generaation kasvattina kyseisten ilmiöiden häivyttyä on sydämeen jäänyt iso eeppisen fantasian aukko, jota Game of Thrones mehukkaasti paikkaa. Katson vieläkin kaikki väkivaltakohtaukset sormien läpi ja vaikka raakuudet näytöllä eivät itseäni mitenkään stimuloi, ovat ne ehkä välttämätön paha ihan mitä vain voi tapahtua -tunteen luomiseen. GoTtiin onkin nasevasti saatu sullottua oikeastaan kaikki ihmismielen kammottavimmat tabut ja skenaariot. 

Sitten se hillitön seksismi. Siltä ei voi Game of Thronesissa mitenkään välttyä. Kävin sisäisesti pienen feministisen kamppailun sarjan alkuvaiheilla - voinko oikeasti pitää sarjasta, jossa naisia ei vain esineellistetä pöyristyttävissä mittakaavoissa, vaan mukaan mahtuu myös aimo annos seksuaalista väkivaltaa? Pari artikkelia aiheen tiimoilta luettuani tulin siihen tulokseen, että ei, GoT onkin itseasiassa erittäin feministinen sarja. Kyllä, siinä naisen kohtalo on usein karmea, mutta mielestäni juuri se karmeus tuo esille patriarkaatin ja sen uomissa toimivan seksismin ja naisvihan vaikutuksen naisiin yhteiskunnassa päin pläsiä sellaisella voimakkuudella, että luulisi laittavan tyhmemmänkin katselijan pohtimaan asiaa.

Sarjassa on myös riemastuttavan runsas määrä voimakkaita, moniulotteisia ja ennalta-arvaamattomia naishahmoja (Daenerys, Cersei, Arya, Sansa, Lady Stark, Margaery, Brienne, Ygritte, Shae, Osha, Tyrellin mummo....ja lista jatkuu) - samaa ei voi sanoa todellakaan esimerkiksi Lord of the Ringistä, tai edes siitä Harry Potterista. Kaikella rakkaudella, mutta oisitte voineet vähän skarpata.


Ja eipä sitä mieskauneuttakaan ole säästelty, hello Daario Naharis. Ja Starkin Robb. Ja Snown Jonppa of course. Ja Ned-faija. Sekä tietysti oikeasti skandinaavinen Jaime Lannister. Yksi ihana juttu lisää GoTissa on sen kansainvälinen roolitus, ah! Sekä tietysti se pohjois-englantilaisten aksenttien määrä.


Nyt pohdiskelen tässä sitä, että jaksaisiko aloittaa kirjojen lukemisen. Kertokaahan mulle; onko se sen arvoista? Sarja on jo itsessään niin loistava, että en tiedä viitsinkö tuhlata kallisarvoista lukuaikaani kirjoihin, joiden sisällön jo periaatteessa tiedän.


Muut GoT-ihmiset: fanittaa saa kommenttiboksissa! Siellä saa myös esittää triviatietoa kaltaiselleni sarjan myöhään löytäneelle.  


Tuesday, 26 August 2014

Suomi tuli Suomi meni

Like father like daughter


...ja toi mukanaan noidannuolen ja jäätävän selkäjumin. Siispä olen yrittänyt välttää koneella oloa - blogi elpynee kun tunnen itseni vähemmän mummoksi.


Vettä sataa kuin esterin perseestä mutta ei se mitään, ihanaa olla takaisin Lontoossa.

Monday, 4 August 2014

Tergui terdelt



Viikon pleissi: Terde. Tai no, Lontoon terdet on lähinnä mallia vie pinttisi ulos ja seisoskele epämääräisessä rykelmässä, mutta kattoterdet on asia erikseen. Olen istunut Frank'sissa lähes tulkoon joka viikko viimeiset kaksi kuukautta ja siemaillut Moscow Muleja, sillä niistä tulee ihan mieleen Tokio ja hikiset izakayat. Olen kieltämättä tuntenut pientä kateutta selaillessani Suomessa hilluvien kavereideni instakuvia merestä ja saunasta, mutta toisaalta. Kaikki tuntuvat aina valittavat suurkaupunkien kesästä, mutta musta niissä on aina ollut jotain ihan omaa romantiikkaansa. Turret porhaltelevat ympäriinsä reput ja kamerat tanassa, kadun varresta saa ilmaista jätskiä ja lähipuistossa on jokapäiväiset lattari/afrikkalaishenkiset grillibileet joissa jytä pauhaa. Lontoo ei pääse lähellekään New Yorkia tai Tokiota mitä tulee ilmankosteuslukemiin, mutta on täällä viimeiset pari viikkoa mittari hiponut kolmeakymppiä. Kuuma on, mutta se on ihanaa (iso kiitos Tescon £22,99 -tuulettimelleni, jota ilman ääni kellossani saattaisi olla hieman eri). 

Viikon kuumotus: Ebola. Ei meinannut toissa päivänä tulla raamenin syömisestä mitään, sillä olimme liian keskittyneitä ystäväni kanssa kauhistelemaan Länsi-Afrikan ebola-tilannetta. Päässäni tein jo suunnitelman muuttaa isäni mökille Lappiin. Kotiin päästyäni alkoi ankara googletus, jonka tuloksena onneksi selvisi ettei ebola leviä hengitysteitse - toisin kuin ystäväni väitti. Phew. Ahdistaa silti mennä huomenna lentokentälle, en todellakaan aio laskea pyllyäni vessan istuimelle. Terveisin, tautikammoinen. (Peeäs muistaako kukaan Serranojen perheen ebola-episodia hahahaa......) (Peepeeäs meninpä sitten lukemaan The Guardianin kommenttiosiota aiheesta - ei olisi pitänyt.)

Viikon poliittinen ajatus: Olen päättänyt pitää lomaa en vain yliopistosta, vaan myös kaikesta akateemisesta ylipäätään. Siispä ei juttuja feminismistä tule hetkeen, sori kaikille niitä odottaville. Feminismi ei minusta mihinkään ole kadonnut eikä tule katoamaan niin kauan kuin henki pihisee (sori kaikille mahdollisesti tätä odottaville - paitsi etten ole oikeasti yhtään pahoillani), mutta juuri tällä hetkellä olen ollut keskittyneempi kynsien lakkaamiseen ja kivojen vaatteiden hiplailuun kuin patriarkaatin murskaamiseen tarvittavien strategioiden pohdiskeluun. Kaikki aikanaan. Kysyn kuitenkin yhden polttavan poliittisen kysymyksen: Israel, mitä vittua?

Viikon oivallus: Mm. tässä postauksessa podin aikamoista kyynistynyttä maailmantuskaa, mutta vaikka tuska ei mihinkään olekaan kadonnut lentokoneiden tipahdellessa alas ja ruumiinosien sinkoillessa milloin missäkin maailmankolkassa, on meikäläiseen jostain kummasta taas syttynyt pieni idealistinen palo. Kyllä maar yhdenkin ihmisen teoilla voi olla valtavasti merkitystä, kelatkaa nyt vaikka Nelson Mandelaa, Mahatma Gandhia tai Rosa Parksia. Liittykäämme siis kaikki ihmisystäväni maailmaa syleilevään virtuaaliseen halaukseen.

Viikon kirja: Kerouacin Jaakon On the Road, jonka sain viimeinkin aloitetuksi. Täydellinen kesälukeminen hikisiin bussimatkoihin ja riipivään Amerikka-kaipuuseen.

Viikon sarja: Channel 4:n Utopia. Duunikaverit tästä jankuttivat, joten uuden sarjan puutteessa päätin antaa sarjalle mahdollisuuden. Toinen tuotantokausi pyörii ruuduissa parhailllaan, ensimmäisessä on vain 6 jaksoa joita koluan parhaillaan läpi. Suosittelen kaikille salaliittoteorioiden ja trillerien ystäville, tähän jää koukkuun ensimmäisestä jaksosta alkaen. Sarjan kamerallinen jälki valaistuksineen ja värityksineen on myös harvinaisen upea. Plussapisteitä Misfitsistäkin tuttusta söpöliini Nathan Stewart-Jarrettista sekä Alexandra Roachin mahtavasta walesilaisesta puhenuotista.

Viikon safka: Raamen. Kävin Japani-postaukseni jälkeen testaamassa Shoryun ja se saa siunaukseni. Piripiri tonkotsu oli oikein mukiinmenevää, miinusta tosin sienistä jotka tuntuivat kuuluvan jokaiseen menun vaihtoehtoon, päädyin ala-astelaisen tavoin noukkimaan ne pois sopastani. 

Viikon paljastus: "Slaavikämppikseni" paljastuivat virolaisiksi. Viron etnisiksi venäläisiksi, näin tarkemmin sanottuna. Jännää, miten saman katon alle mahtuu niin täysin erilaisia elämäntarinoita ja ihmiskohtaloja.

Nyt menen lämmittämään sämpylää ja tekemään iltacuppaani, seuraavaksi se on Turust moro!

Sunday, 27 July 2014

Pitkä tukka

Odotukset:




Todellisuus:




Ei mitään henkilökohtaista, Eicca. Mutta ärsyttää!!

Terveisin,
~Kasvatusoperaatio käynnissä (ja permanentti harkinnassa)~

Thursday, 24 July 2014

June-July



Sydämessäin on jättimäinen Jerryn jättämä aukko. :'(

Kahden kuukauden pikakelaus:

Kesäkuu.

Talomme eteen ilmestyi "To Let" -kyltti ja sen myötä haikea fiilis siitä, että lähtö tosiaan teki vääjäämättä tuloaan. 

Osallistuin 8-tuntiseen Feminist Writing -seminaariin. En ole koskaan nähnyt samassa tilassa niin paljon tismalleen samanlaisia hiusmalleja (niskasta lyhyt, päältä pidempi -tyylinen semipotta). En tiedä opinko mitään uutta, mutta sain helpotusta tuona hetkenä kokemaani feministiseen tuskaan.

Japanilainen ystäväni, jota en ollut nähnyt kahteen vuoteen, tuli viikoksi Lontooseen. Japanini oli ensin aika karmaisevaa, mutta alkoi lopulta soljumaan ihan kiitettävästi. Olen tässä harkinnut japanin tuntien aloittamista uudelleen syksyllä, kielen ruostuminen ahdistaa. Yuumin kanssa porhallettiin ympäri Londonia, näin itsekin näin mukavasti kahden vuoden täällä elostelun jälkeen mm. semmoiset paikat kuin Buckinghamin palatsi ja Westminster Abbey. Oon hieman laiskanpuoleinen turreilija. 


Yuumi palasi takaisin Tokioon - päivän myöhässä tosin, hälle nimittäin tapahtui se jokaisen matkailijan kauhu, jonka kuitenkaan ei pitäisi olla mahdollista tapahtuvan: lentopäivän väärin muistaminen. Aikamoinen soppahan siitä syntyi, mutta loppujen lopuksi ystäväni oli matkalla kohti Japania, suunniteltua 400 puntaa köyhempänä tosin.

Aloitin kämppien metsästyksen. Parin läävän jälkeen vastaan tuli ihan ookoolta vaikuttava huone, jonka fyysinen sijainti vaikutti loistavalta yliopiston ja duunin suhteen. Maksoin varausmaksun.

Heinäkuu.

Kirjoitin vuokrasopimuksen ja aloitin hitaan tavaroiden roudauksen Bankhurst Roadilta uuteen, astetta urbaanimpaan (tuon sanan kaikissa mahdollisissa merkityksissä) luukkuun. Googletin uuden asuinalueen ja vietin tuntikausia lukien juttuja puukotuksista, ammuskeluista, veitsiä kanniskelevista 10-vuotiaista ja erinäisistä jengeistä. Yöllä ei tullut uni.

Viimeiset päivät vanhalla talolla menivät pakkailun ja parkumisen merkeissä, rinnassa oli painava surullisen haikea möntti, joka ilmestyy aina jonkin suuren käänteen astellessa elämään. Asuin parhaimpien ystävieni kanssa samassa talossa kaksi pitkää vuotta, ja ajatus ei vain muutosta toiseen paikkaan, vaan siitä ettei mikään tulisi enää koskaan olemaan niin kuin ennen ystävien palatessa pysyvästi Suomeen sai palan kurkkuun useammin kuin kerran. Fiilikset olivat samat kuin muuttaessani kolme vuotta sitten Japanista takaisin Suomeen. 

Olen muuttanut tähän astisessa elämässäni useasti, niin asuntoa kuin maatakin, sanonut lukemattomia hyvästejä ja aloittanut uusia elämänvaiheita, mutta ei se vaan koskaan helppoa ole. En tiedä millainen kuva blogin myötä joillekin on muodostunut, mutta let put things straight: olen ylivoimaisen sentimentaalinen, asioita raskaalla kädellä dramatisoiva herkkis - en mikään konfidentti hälläväliä kosmopoliitti. 


Muutin tosiaan Catfordista Peckhamiin, SE-postinumerosta toiseen. Lontoon sosiologiasta voisi tehdä oman postauksensa tai vaikka viisi, mutta kyseessä on etelän alue, joka tällä hetkellä tuntuu olevan erityisen up and coming. On taidegalleriaa, kattobaaria, klubia ja kahvilaa. Sitten toisaalta taas on paljon köyhyyttä ja rikollisuutta - vaikka no, Lontoon ylivoimaisesti korkeimmat rikos- ja väkivaltaluvut ovat Westminsterin boroughissa, eli aivan ydinkeskustassa. Peckham on myös Iso-Britannian etnisesti monimuotoisimpia naapurustoja: 30% asukkaista on valkoisia brittejä, kun taas n. 60% on afrikkalais- ja karibialaistaustaisia, mikä näkyy mm. siinä, että taloni lähistöllä on varmaan viisi kirkkoa. 

Peckhamillakin on hyvä- ja huonomaineisest alueensa, ja totta kai päädyin asumaan siihen kaikkein pahamaineisimpaan. Näin jälkiviisaana tuskin olisin muuttanut tälle kadulle, vaikka tämän alueen regeneraatioon onkin kaupunki käyttänyt satoja miljoonia, mutta toistaiseksi en ole nähnyt tai kuullut mitään epäilyttävää. Kaduilla bostailee lähinnä kirkuvia lapsia. Köyhien, ja eritoteen mustien köyhien, ihmisten demonisointi on ällöttävää ja perustuu usein puhtaasti rasismiin, mutta täytyy myöntää, että kaikkien jengeistä kertovien kauhujuttujen lukemisen jälkeen pimeällä yksin käveleminen laittaa pienen tortun punttiin. 

Jos olette kesällä Lontoossa niin Peckhamissa sijaitseva parkkihallin 10. kerrokseen pystytetty kattoterde Frank's on a must. Mahtavat näkymät, suhteellisen halvat juomat (ainakin muihin, yleensä aika fiineihin, kattobaareihin verrattuna), paljon lokaalia jengiä ja muutama ihan hottis baarimikko. 

Oma suhteeni SE15:n on sellaista love/hate-laatua.

Kämppikseni ovat englantia juurikaan taitamaton slaavilainen pariskunta ja Northern opiskelijatyttö, jonka poikaystävä on Afganistanissa palvellut sotilas, joka on ollut mm. Suomessa sotilasharjoituksissa. Kaikkea sitä.

Töissä on ollut draamaisaa, kotipuolessa myös. Omassa henkilökohtaisessa elämässäni ei juurikaan, aika on mennyt muiden draamoja ahdistellessa (ja Friday Night Dinneriä sekä Fresh Meatin uusintoja tuijotellessa). Lontoossa on ollut kertakaikkisen mahtavat helteet, vaikka olen päässyt niistä nauttimaan puiston sijaan lähinnä duunipaikan varastohuoneessa. En silti valita, nimittäin en voisi olla kiitollisempi mahtavista työkavereista, joiden kanssa aika kuluu mm. googletellessa nippelitietoa, kuten "onko puudelin kakka valkoista?".

Viikon päästä kutsuu Helsinki-Turku-Helsinki.