Tuesday, 26 August 2014

Suomi tuli Suomi meni

Like father like daughter


...ja toi mukanaan noidannuolen ja jäätävän selkäjumin. Siispä olen yrittänyt välttää koneella oloa - blogi elpynee kun tunnen itseni vähemmän mummoksi.


Vettä sataa kuin esterin perseestä mutta ei se mitään, ihanaa olla takaisin Lontoossa.

Monday, 4 August 2014

Tergui terdelt



Viikon pleissi: Terde. Tai no, Lontoon terdet on lähinnä mallia vie pinttisi ulos ja seisoskele epämääräisessä rykelmässä, mutta kattoterdet on asia erikseen. Olen istunut Frank'sissa lähes tulkoon joka viikko viimeiset kaksi kuukautta ja siemaillut Moscow Muleja, sillä niistä tulee ihan mieleen Tokio ja hikiset izakayat. Olen kieltämättä tuntenut pientä kateutta selaillessani Suomessa hilluvien kavereideni instakuvia merestä ja saunasta, mutta toisaalta. Kaikki tuntuvat aina valittavat suurkaupunkien kesästä, mutta musta niissä on aina ollut jotain ihan omaa romantiikkaansa. Turret porhaltelevat ympäriinsä reput ja kamerat tanassa, kadun varresta saa ilmaista jätskiä ja lähipuistossa on jokapäiväiset lattari/afrikkalaishenkiset grillibileet joissa jytä pauhaa. Lontoo ei pääse lähellekään New Yorkia tai Tokiota mitä tulee ilmankosteuslukemiin, mutta on täällä viimeiset pari viikkoa mittari hiponut kolmeakymppiä. Kuuma on, mutta se on ihanaa (iso kiitos Tescon £22,99 -tuulettimelleni, jota ilman ääni kellossani saattaisi olla hieman eri). 

Viikon kuumotus: Ebola. Ei meinannut toissa päivänä tulla raamenin syömisestä mitään, sillä olimme liian keskittyneitä ystäväni kanssa kauhistelemaan Länsi-Afrikan ebola-tilannetta. Päässäni tein jo suunnitelman muuttaa isäni mökille Lappiin. Kotiin päästyäni alkoi ankara googletus, jonka tuloksena onneksi selvisi ettei ebola leviä hengitysteitse - toisin kuin ystäväni väitti. Phew. Ahdistaa silti mennä huomenna lentokentälle, en todellakaan aio laskea pyllyäni vessan istuimelle. Terveisin, tautikammoinen. (Peeäs muistaako kukaan Serranojen perheen ebola-episodia hahahaa......) (Peepeeäs meninpä sitten lukemaan The Guardianin kommenttiosiota aiheesta - ei olisi pitänyt.)

Viikon poliittinen ajatus: Olen päättänyt pitää lomaa en vain yliopistosta, vaan myös kaikesta akateemisesta ylipäätään. Siispä ei juttuja feminismistä tule hetkeen, sori kaikille niitä odottaville. Feminismi ei minusta mihinkään ole kadonnut eikä tule katoamaan niin kauan kuin henki pihisee (sori kaikille mahdollisesti tätä odottaville - paitsi etten ole oikeasti yhtään pahoillani), mutta juuri tällä hetkellä olen ollut keskittyneempi kynsien lakkaamiseen ja kivojen vaatteiden hiplailuun kuin patriarkaatin murskaamiseen tarvittavien strategioiden pohdiskeluun. Kaikki aikanaan. Kysyn kuitenkin yhden polttavan poliittisen kysymyksen: Israel, mitä vittua?

Viikon oivallus: Mm. tässä postauksessa podin aikamoista kyynistynyttä maailmantuskaa, mutta vaikka tuska ei mihinkään olekaan kadonnut lentokoneiden tipahdellessa alas ja ruumiinosien sinkoillessa milloin missäkin maailmankolkassa, on meikäläiseen jostain kummasta taas syttynyt pieni idealistinen palo. Kyllä maar yhdenkin ihmisen teoilla voi olla valtavasti merkitystä, kelatkaa nyt vaikka Nelson Mandelaa, Mahatma Gandhia tai Rosa Parksia. Liittykäämme siis kaikki ihmisystäväni maailmaa syleilevään virtuaaliseen halaukseen.

Viikon kirja: Kerouacin Jaakon On the Road, jonka sain viimeinkin aloitetuksi. Täydellinen kesälukeminen hikisiin bussimatkoihin ja riipivään Amerikka-kaipuuseen.

Viikon sarja: Channel 4:n Utopia. Duunikaverit tästä jankuttivat, joten uuden sarjan puutteessa päätin antaa sarjalle mahdollisuuden. Toinen tuotantokausi pyörii ruuduissa parhailllaan, ensimmäisessä on vain 6 jaksoa joita koluan parhaillaan läpi. Suosittelen kaikille salaliittoteorioiden ja trillerien ystäville, tähän jää koukkuun ensimmäisestä jaksosta alkaen. Sarjan kamerallinen jälki valaistuksineen ja värityksineen on myös harvinaisen upea. Plussapisteitä Misfitsistäkin tuttusta söpöliini Nathan Stewart-Jarrettista sekä Alexandra Roachin mahtavasta walesilaisesta puhenuotista.

Viikon safka: Raamen. Kävin Japani-postaukseni jälkeen testaamassa Shoryun ja se saa siunaukseni. Piripiri tonkotsu oli oikein mukiinmenevää, miinusta tosin sienistä jotka tuntuivat kuuluvan jokaiseen menun vaihtoehtoon, päädyin ala-astelaisen tavoin noukkimaan ne pois sopastani. 

Viikon paljastus: "Slaavikämppikseni" paljastuivat virolaisiksi. Viron etnisiksi venäläisiksi, näin tarkemmin sanottuna. Jännää, miten saman katon alle mahtuu niin täysin erilaisia elämäntarinoita ja ihmiskohtaloja.

Nyt menen lämmittämään sämpylää ja tekemään iltacuppaani, seuraavaksi se on Turust moro!

Sunday, 27 July 2014

Pitkä tukka

Odotukset:




Todellisuus:




Ei mitään henkilökohtaista, Eicca. Mutta ärsyttää!!

Terveisin,
~Kasvatusoperaatio käynnissä (ja permanentti harkinnassa)~

Thursday, 24 July 2014

June-July



Sydämessäin on jättimäinen Jerryn jättämä aukko. :'(

Kahden kuukauden pikakelaus:

Kesäkuu.

Talomme eteen ilmestyi "To Let" -kyltti ja sen myötä haikea fiilis siitä, että lähtö tosiaan teki vääjäämättä tuloaan. 

Osallistuin 8-tuntiseen Feminist Writing -seminaariin. En ole koskaan nähnyt samassa tilassa niin paljon tismalleen samanlaisia hiusmalleja (niskasta lyhyt, päältä pidempi -tyylinen semipotta). En tiedä opinko mitään uutta, mutta sain helpotusta tuona hetkenä kokemaani feministiseen tuskaan.

Japanilainen ystäväni, jota en ollut nähnyt kahteen vuoteen, tuli viikoksi Lontooseen. Japanini oli ensin aika karmaisevaa, mutta alkoi lopulta soljumaan ihan kiitettävästi. Olen tässä harkinnut japanin tuntien aloittamista uudelleen syksyllä, kielen ruostuminen ahdistaa. Yuumin kanssa porhallettiin ympäri Londonia, näin itsekin näin mukavasti kahden vuoden täällä elostelun jälkeen mm. semmoiset paikat kuin Buckinghamin palatsi ja Westminster Abbey. Oon hieman laiskanpuoleinen turreilija. 


Yuumi palasi takaisin Tokioon - päivän myöhässä tosin, hälle nimittäin tapahtui se jokaisen matkailijan kauhu, jonka kuitenkaan ei pitäisi olla mahdollista tapahtuvan: lentopäivän väärin muistaminen. Aikamoinen soppahan siitä syntyi, mutta loppujen lopuksi ystäväni oli matkalla kohti Japania, suunniteltua 400 puntaa köyhempänä tosin.

Aloitin kämppien metsästyksen. Parin läävän jälkeen vastaan tuli ihan ookoolta vaikuttava huone, jonka fyysinen sijainti vaikutti loistavalta yliopiston ja duunin suhteen. Maksoin varausmaksun.

Heinäkuu.

Kirjoitin vuokrasopimuksen ja aloitin hitaan tavaroiden roudauksen Bankhurst Roadilta uuteen, astetta urbaanimpaan (tuon sanan kaikissa mahdollisissa merkityksissä) luukkuun. Googletin uuden asuinalueen ja vietin tuntikausia lukien juttuja puukotuksista, ammuskeluista, veitsiä kanniskelevista 10-vuotiaista ja erinäisistä jengeistä. Yöllä ei tullut uni.

Viimeiset päivät vanhalla talolla menivät pakkailun ja parkumisen merkeissä, rinnassa oli painava surullisen haikea möntti, joka ilmestyy aina jonkin suuren käänteen astellessa elämään. Asuin parhaimpien ystävieni kanssa samassa talossa kaksi pitkää vuotta, ja ajatus ei vain muutosta toiseen paikkaan, vaan siitä ettei mikään tulisi enää koskaan olemaan niin kuin ennen ystävien palatessa pysyvästi Suomeen sai palan kurkkuun useammin kuin kerran. Fiilikset olivat samat kuin muuttaessani kolme vuotta sitten Japanista takaisin Suomeen. 

Olen muuttanut tähän astisessa elämässäni useasti, niin asuntoa kuin maatakin, sanonut lukemattomia hyvästejä ja aloittanut uusia elämänvaiheita, mutta ei se vaan koskaan helppoa ole. En tiedä millainen kuva blogin myötä joillekin on muodostunut, mutta let put things straight: olen ylivoimaisen sentimentaalinen, asioita raskaalla kädellä dramatisoiva herkkis - en mikään konfidentti hälläväliä kosmopoliitti. 


Muutin tosiaan Catfordista Peckhamiin, SE-postinumerosta toiseen. Lontoon sosiologiasta voisi tehdä oman postauksensa tai vaikka viisi, mutta kyseessä on etelän alue, joka tällä hetkellä tuntuu olevan erityisen up and coming. On taidegalleriaa, kattobaaria, klubia ja kahvilaa. Sitten toisaalta taas on paljon köyhyyttä ja rikollisuutta - vaikka no, Lontoon ylivoimaisesti korkeimmat rikos- ja väkivaltaluvut ovat Westminsterin boroughissa, eli aivan ydinkeskustassa. Peckham on myös Iso-Britannian etnisesti monimuotoisimpia naapurustoja: 30% asukkaista on valkoisia brittejä, kun taas n. 60% on afrikkalais- ja karibialaistaustaisia, mikä näkyy mm. siinä, että taloni lähistöllä on varmaan viisi kirkkoa. 

Peckhamillakin on hyvä- ja huonomaineisest alueensa, ja totta kai päädyin asumaan siihen kaikkein pahamaineisimpaan. Näin jälkiviisaana tuskin olisin muuttanut tälle kadulle, vaikka tämän alueen regeneraatioon onkin kaupunki käyttänyt satoja miljoonia, mutta toistaiseksi en ole nähnyt tai kuullut mitään epäilyttävää. Kaduilla bostailee lähinnä kirkuvia lapsia. Köyhien, ja eritoteen mustien köyhien, ihmisten demonisointi on ällöttävää ja perustuu usein puhtaasti rasismiin, mutta täytyy myöntää, että kaikkien jengeistä kertovien kauhujuttujen lukemisen jälkeen pimeällä yksin käveleminen laittaa pienen tortun punttiin. 

Jos olette kesällä Lontoossa niin Peckhamissa sijaitseva parkkihallin 10. kerrokseen pystytetty kattoterde Frank's on a must. Mahtavat näkymät, suhteellisen halvat juomat (ainakin muihin, yleensä aika fiineihin, kattobaareihin verrattuna), paljon lokaalia jengiä ja muutama ihan hottis baarimikko. 

Oma suhteeni SE15:n on sellaista love/hate-laatua.

Kämppikseni ovat englantia juurikaan taitamaton slaavilainen pariskunta ja Northern opiskelijatyttö, jonka poikaystävä on Afganistanissa palvellut sotilas, joka on ollut mm. Suomessa sotilasharjoituksissa. Kaikkea sitä.

Töissä on ollut draamaisaa, kotipuolessa myös. Omassa henkilökohtaisessa elämässäni ei juurikaan, aika on mennyt muiden draamoja ahdistellessa (ja Friday Night Dinneriä sekä Fresh Meatin uusintoja tuijotellessa). Lontoossa on ollut kertakaikkisen mahtavat helteet, vaikka olen päässyt niistä nauttimaan puiston sijaan lähinnä duunipaikan varastohuoneessa. En silti valita, nimittäin en voisi olla kiitollisempi mahtavista työkavereista, joiden kanssa aika kuluu mm. googletellessa nippelitietoa, kuten "onko puudelin kakka valkoista?".

Viikon päästä kutsuu Helsinki-Turku-Helsinki.

Tuesday, 22 July 2014

Japanilainen Lontoo

Feminismistä toiseen pässhöniini elikkäs Japaniin. Tämä on kaikille teille kaltaisilleni weeaboille, jotka ette ole päässeet porhaltamaan Japanin maaperälle, mutta syystä tai toisesta löydätte itsenne ehanilta Brittein saarilta ja Lontoosta. Täälläkin meinaa pääsee erittäin mukavasti nipponilaiseen tunnelmaan - jos tietää minne mennä (suunnaksi kannattaa ottaa Soho).

Siispä tässä pari vinkkiä soijan hajuiseen Lontooseen:


~ELINTARVIKKEET~


Japan Centre
19 Shaftesbury Avenue, Soho, W1D 7ED
Jokaisen Japani-friikin ykköspaikka Lontoossa, tunnelmaan pääsee jo heti kauppaan sisään astuessa kun vastassa on japanilaiseen tyyliin erittäin kapoisat rullaportaat. Täältä löytyy niin konbini-tyyliset bentout ja yakitorit suoraan napaan vedettäväksi, kuin kattava valikoima elintarvikkeita, astioita ja vaikkapa aikakauslehtiä. Hinnat ovat luonnollisesti ehtoja japanilaisia supermarkketteja tyyriimmät, mutta eivät sentään ihan kamalan kiskurit. Ostosvinkkejä: vihreä tee, pakastetut gyoza-dumplingit ja niihin sopiva gyoza-kastike, ramen-ainekset, seesaminsiemensalaattikastike, yakiniku-kastikkeet...

Arigato Japanese Supermarket
45-50 Brewer Street, Soho, W1F 9TG
Nimensä mukaisesti japanilainen supermarketti. Pienempi valikoima kuin Japan Centressä, mutta og-japanilainen meininki ja jos Sohon hoodseilla sattuu pyörimään niin kannattaa käväistä. 

Chinatown
WC2
Kiinan mainitseminen Japanista puhuttaessa on aina emämunaus, mutta länsimaassa kun ollaan niin Japani-loverille löytyy myös Chinatownista kaikennäköistä. Suosittelen eritoten lukuisista kiinalaisista off licenseista saatavia jää vihreä tee -pulloja, jotka jokainen Japanissa ollut tuntee, mutta joita ei mistään Länkkäreistä tunnu saavan. Länsimaalainen versio kylmästä vihreästä teestä kun on yleensä jotain ihan karmaisevaa sokerista litkua. 


~RAMEN~
(unohtakaa limaiset sushi-rullat, ramen on parasta mitä Japani ruoan saralla voi tarjota!)


Bone Daddies
31 Peter St, Soho, W1F 0AR
Lontoossa on vasta hiljattain hoksattu ramenin ihanuus, ja muutama aitouteen pyrkivä ramen-pysti on Sohoon avautunut. Tätä ei voi tarpeeksi korostaa, mutta ramen pitää olla tehty just eikä melkeen oikein, muuten maku saattaa olla erittäin kyseenalainen/laimea. Rikkaan sopan saamiseksi possunluita keitetään yleensä tuntikausia.  Tässä muuten erittäin itsekäs syy siihen, miksen koskaan voisi olla vege - elämä ilman ramenia on ajatuksena liian karmaiseva. Vegeversioita on kyllä olemassa ainakin täällä lännessä, mutta eivät ne usein liippaa lähellekään sillä ramenin pointti on juuri luiden keittämisessä. Tosin jos joku on syönyt jossain hyvää vegeramenia niin saa vinkata! Länkkäreissä tarjoiltava ramen tuskin muutenkaan koskaan voi päästä samaan makujen harmoniaan kuin japanilainen aito tavara, mutta varteenotettavia vaihtoehtoja onneksi on olemassa. 

Bone Daddies taitaa olla tällä hetkellä Lontoon suosituin ramen-mesta. Sisustus on rockabilly-tyylinen ja musa pauhaa - täysin erilainen meininki siis kuin Japanin piskuisissa ramenpuljuissa, länsimaissa ramen-ravintolat tuntuvat pyrkivän aina hieman fiinimpää atmosfääriin. Hinta on täten myös tyyriimpi, Japanissa ramen-annoksen saa yleensä 900 jenillä, täällä se kustantaa vähintään kymmenen puntaa. Bone Daddiesin tonkotsu oli hienoinen pettymys laimeine keittoineen, tulinen ja pähkinäinen tan tan men taas on oma suosikkini menusta, misosta ei ole kokemusta. Ei vedä vertoja Japanille, mutta jokaisen pitäisi silti ehdottomasti Lontoon reissulla käydä täällä. Tukka ponnarille, ruokalappu rinnuksille ja kovaäänisesti ryystämään ehtaan aasialaiseen tapaan!

Tonkotsu
63 Dean St, Soho, W1D 4QG
Ramen-maun mukaisesti nimetty rafla, Sohossa tämäkin ja vielä aivan lähellä Bone Daddiesiä. Nimikkoramen eli tonkotsu jakaa mielipiteitä kaveripiirissä; omasta mielestäni se oli todella hyvää. Sopassa ei ole menmaa eli käyneitä bambun versoja säästelty, mikä ehkä jollekin aasialaiseen ruokaan tottumattomalle voi olla jännä hetki ("tää haisee ihan hevoselle" -ystävä), mutta menma kyllä kuuluu rameniin kuin ketsuppi ranskiksiin. Täällä sisustus on kivan puinen ja jotenkin enemmän aasiavibainen, jos Bone Daddiesissä on kamalat jonot niin suosittelisin kokeilemaan Tonkotsua. 


Vielä kokeilematta: Shoryu ja Ittenbari. Ainakin Ittenbaria japanilainen ystäväni ylisti, joten se on ehdottomasti seuraavana testilistalla. Kaikki ramen-kokemukset Lontoosta saa muuten reportoida kommenttiboksiin, tämä on minulle sydämenasia. Ja ylipäänsä jos tiedät hyvän, ei-liian-kalliin japanilaisen ravintolan, niin kerro toki!


~BENTOU~


Wasabi
Vähän joka puolella
Elämäni pelastaja, paras take away lounasketju evör. Täältä saa myös sushia, keittoja, ynnä muuta höttöä, mutta parhautta on lämpimät japanilaistyyliset lounas eli bentou-boksit, jotka kustantavat 4.95/5.95, pitävät sisällään oikeasti ISON määrän ruokaa ja makukin on kohdallaan - aidot Japani-fiilikset taattu. 5/5 tähteä.

Itsu
Vähän joka puolella
Tähän ketjuun ei voi olla törmäämättä Lontoossa, ja luotaantyöntävästä logosta ja graafisesta suunnittelusta huolimatta sisään kannattaa harppoa jos kaipaa aasialaistyylistä kylmää purtavaa. Lounasboksit on siinä 4 punnan hujakoilla mutta eivät vedä vertoja Wasabille, salmon ja chicken teriyaki ovat lempparini, miinusta tosin annoskoosta sillä itselleni jää yleensä vielä nälkä. 

~KARAOKE~



Epoc
30 Brewer Street, Soho, W1F 0SS
Lontoon salattu helmi - eeppinen karaoke Epoc. Kun pöllähdät tuohon osoitteeseen paikalla nököttää pikkuruinen käytettyjen japanilaisten kirjojen putiikki, mutta älä anna sen hämätä: kaupan takaosassa pyörii ehta japanilainen karaoke koppeineen kaikkineen. Kyltit seinillä jotka ilmoittavat karaoken olemassa olosta ovat vain japaniksi, joten paikka on (onneksi) pysynyt aika hyvänä salaisuutena. Karaoke kustantaa yhdeltä henkilöltä noin kympin (2 h), riippuen ryhmän koosta. Varaus kannattaa tehdä etukäteen, deposit on hinnasta puolet. Mukaan omat juomat ja snacksit! Vinkki: kannattaa varata 2 tunnin sijasta 3, todistetusti 2 ei ole koskaan riittänyt mihinkään.

***

Jos teillä on vielä jotain listalle lisättävää niin kertokaahan, onegai shimasu!